Artikkelikuva: Andrew Neel Unsplash

Saamelaisten tutkimusväsymys koostuu vuosisataisista ja edelleen toistuvista yhteydenotoista, joissa saamelaisilta halutaan kerätä henkilökohtaista dataa tutkimuksiin, joiden tarkoitukset jäävät saamelaisilta hämärän peittoon. Tämä kirjoitus valaisee tuota hengästyttävää tutkimushistoriaa ja sitä, minkälaisen tutkimusjäljen se on kohteillensa jättänyt.

Viesti kilahtaa sähköpostiini. Se on Ranskasta, jostain sen lukuisista yliopistoista. Sähköpostissa maisteriopiskelija tiedustelee, voisiko hän haastatella minua pro gradu -tutkielmaansa identiteetistäni, ja pyytää suosittelemaan muita saamelaisia, joihin hän voisi olla yhteydessä.

En tunne viestin lähettäjää. ”Hän on varmaan älykäs, mukavakin. Kenties luokkansa priimus”, ajattelen. Silti muotoilen vastaukseni hänelle tavalla, jollaisella en koskaan aiemmin ole uskaltanut vastaaviin, säännöllisiin, pyyntöihin vastata.

Uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen totesi vuonna 1995 Saamelaiset: pohjoisen kansan mytologia -teoksessaan, että saamelaiset kuuluvat Yhdysvaltojen alkuperäisväestöjen ohella maailman tutkituimpiin väestönryhmiin.

Arktinen ja eksoottisena pidetty saamelaisväestö on aina vetänyt tutkijoita puoleensa. Historiankirjoituksen näyttämölle saamelaiset ajautuivat jo vuonna 98 Tacituksen Germania-teoksen myötä.

Saamelaisia on käsketty riisuutumaan alasti, jotta heitä on voitu kuvata ja mitata. Heiltä on otettu kudos- ja verinäytteitä. Heistä on tehty merkintöjä niin perhetaustasta, kehon pituudesta, silmien ja hiusten väristä, nivelistä, luista ja lukuisista muista fyysisistä ja ei-fyysisistä ominaisuuksista. Heidän alkuperäiskansahengellisyytensä pyrittiin kitkemään ja samaanilaitoksen riittivälineet joko tuhottiin tai lähetettiin Euroopan museoihin hämmästeltäviksi ja tutkittaviksi.

Kun saamelaiset ulkopuolisiin tutkijoihin väsyivät

Pentikäinen huomauttaa, että saamelaisten kokema tutkimusväsymys alkoi näkyä tutkimuskentällä: saamelaiset väsyivät tutkijoihin.

Vitsin mukaan saamelaiseen perheeseen kuuluu laajan perhepiirin lisäksi myös tutkija, joka väsymättä havainnoi eksotisoitavaa tutkimuskohdettaan.

Enää tuo vitsi ei naurata.

Vuosisatojen ajan saamelaisia on tutkittu ajan hengen mukaisten ideologioiden ja suuntausten innoittamina välittämättä siitä, ovatko saamelaiset itse hyötyneet tutkimustuloksista.

Monissa tapauksissa tutkimus ei ole ainoastaan rasittanut saamelaisyhteisöjä, vaan aiheuttanut heille suoranaista ahdistusta. Näistä mainittakoon saamelaisten hautojen kaivelu ja vainajien jäänteiden ryöstöt ja Suomessakin vielä vuonna 1968 tehdyt saamelaisten rotututkimukset esimerkkeinä tutkimuksista, jotka ovat kohteillensa tai heidän omaisilleen aiheuttaneet traumoja ja lisänneet niin epäluuloa kuin epäluottamusta tutkimuksia ja tutkijoita kohtaan.

Tämä epäluulo putkahtaa esiin aina silloin tällöin, kuten esimerkiksi valtioneuvoston marraskuussa 2018 julkaistussa Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraportissa. Siinä tuodaan esille, että kuultujen saamelaisten mukaan monikaan ei haluaisi tutkijoita Saamelaisten totuus- ja sovintokomission komissaareiksi.  Syyksi esitetään saamelaisten kokemukset, joiden mukaan tutkijat ajavat ennen kaikkea omia intressejään.

“Ei mitään meistä ilman meitä”

Saamentutkimukseen alkoivat puhaltaa uudenlaiset tuulet, kun saamelaiset itse ryhtyivät tuottamaan saamentutkimusta ja vaatimaan alkuperäiskansametodien mukaisesti saamelaisia koskevan tutkimuksen eettisiä ohjeita. Niissä painottuu saamelaisyhteisön osallisuus, osallistaminen ja omistajuus sekä sen varmistaminen, että tutkittu tieto palautuu saamelaisyhteisöille.

Vammaisoikeusliikkeen tunnuslause “Ei mitään meistä ilman meitä” sanoittaisi osuvasti myös uudenlaista asennetta työskentelyssä alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen parissa. Saamentutkimuksen eettinen ohjeisto on tarkoitettu kaikille riippumatta tutkijan etnisiteetistä. Samoista periaatteista hyötyisivät myös toimittajat ja taiteilijat, joiden työ muistuttaa läheisesti tutkijan luovaa työtä.

Saamentutkimuksen eettisten ohjeiden keskeisimmän sisällön voisi tiivistää seuraaviin kysymyksiin, joita jokaisen saamentutkimuksesta haaveilevan soisi kriittisesti pohtivan ennen työhön ryhtymistä:

• Mistä tutkimuksen tarve kumpuaa?
• Kuinka varmistaa, ettei tutkimus rasita jo ennestään tutkimuksilla rasitettuja ihmisiä ja yhteisöjä?
• Ketä tutkimus hyödyttää: saamelaisyhteisöä, yhteiskuntaa, tutkijaa itseään?

Mikäli tarve tutkimuksen teolle nousee henkilökohtaisesta uteliaisuudesta saamelaisia kohtaan, voi olla, ettei tutkimus hyödytä yhteisöä, jolta materiaali kerätään. Moni varmasti haukkoo henkeään kuullessaan, että alkuperäiskansatutkimuksen yhtenä periaatteena pidetään hyödyllisyyttä alkuperäiskansalle. Tiedehän kuuluu kaikille! Jokainen saa tutkia, mitä haluaa!

Akateemisen vapauden nimissä on todettava, että niin saakin, mutta on eri asia, kannattaako.

Sellaisia ihmisryhmiä, jotka ovat hauraamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kokeneet kaltoinkohtelua tieteen nimissä, on tänä päivänä kohdeltava erityisellä hienovaraisuudella ja kysyttävä aivan erityisesti: onko tämä tutkimus tärkeää?

Oman tahdon hapuilevat ensiaskeleet

Vastaan Ranskasta tulleeseen sähköpostiin.

Aloitan: ”Thank you for your kind message.” Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua! En näe tutkimuksessa itselleni taikka yhteisölleni mitään merkitystä enkä täysin ymmärrä, miksi identiteettini kiinnostaisi ketään. Muotoilen viestini kuitenkin kauniisti, jotta vastaanottaja ei loukkaantuisi. ”Let’s be in touch and I hope all the best for your important research!”

Jään epäuskoisena tuijottamaan kirjoittamaani tekstiä. Mikä saa minut, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, suostumaan ventovieraiden ihmisten pyyntöihin avautua hyvin intiimeistä asioista? Alistua, kenties miellyttääkin?

Pyyhin kaiken pois, sellaisen, joka tuntuu toistavan jotain, josta haluan päästä eroon. Aloitan alusta ja kun olen valmis, painan lähetä-painiketta. Viestissä lukee:

”Thank you for your kind message. Unfortunately, I see very little relevance in your study to me personally and my community. Please understand my refusal and don’t take it personally. I’m just tired. I’m tired of strangers constantly approaching my people for the sake of science. Kindly, Helga West.”