Häpeilen tapaani syödä, kunnes säpsähdän kirkkoherran kuvailuun saamelaisten ruokailutavoista

(Artikkelikuva: Walt Disney Home Entertainment)

On kristillisen paaston aika, ja minä tyttö vaan lappaan ruokaa lautaselleni. Ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannen kerran. Lounassseuralaiseni on lopettanut syömisen jo aikaa sitten ja juo lounaskahviansa. Minä en tuohon rytmiin kerkeä, koska syön kerralla aivan liikaa, ja suustani pääsee täysin tarpeeton ja absurdi anteeksipyyntö: “Hei sori, kun mä syön näin paljon.”

Selitän syömistäni erilaisin verukkein, kuten “mulla oli tosi nälkä”, “tämä ruoka on tosi hyvää”, “oo, parsakaalia, täytyypä ottaa vähän lisää”, jne. Huomaan kiusaantuneena ympärilläni, että ruokailutapani poikkeavat vallitsevista, ja koen tarvetta jotenkin puolustella hyvää ruokahaluani.

Sosiaalinen syöminen ei muutenkaan ole juttuni. Fiinimmässä seurassa syöminen tuntuu jotakuinkin samalta kuin Disneyn Ariel-nimisestä merenneidosta, joka saatuaan jalat ei tiedä, mitä haarukalla tehdään kuivalla maalla (katso tästä klipistä, mihin tarkoitukseen Ariel haarukkaa käyttää).

Kaupunkivuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja pystyn imitoimaan: veitsi oikeaan käteen eikä mäiskytellä syödessä (ovat juippieksät opettaneet).

Pysäyttävä kuvaus saamelaisista 1850-luvulta

Olen aina syönyt kerralla paljon. Ala-asteella terveydenhoitaja ehdotti, että santsausmäärä olisi hyvä puolittaa ja kuulostihan se järkevältä – tuloksetta. En ole koskaan pystynyt ruokailurytmiäni muuttamaan vallitsevien ravitsemissuositusten mukaisiksi.

Olen  ajatellut, että tällainen minä vaan olen, tyttö, joka syö kerralla tosi paljon lämmintä ruokaa.

Tuskinpa olisin asiaan kiinnittänyt mitään huomiota, kunnes törmään Utjoella kirkkoherrana (vuodet 1853–1859) olleen Anders Andelinin kuvaukseen saamelaisista 1850-luvulta. Andelin, joka teki uraaurtaavaa työtä niin inarin- kuin pohjoissaamenkielen saralla, kuvaili saamelaisia ei-niin-mairittelevilla määreillä, joista yksi on: “syövät liian paljon kerrallaan” (Andelin: Kertomus Utsjoen pitäjästä, 1859).

Andelin näki oman työnsä näkökulmasta, minkälaista saamelaisten liikkuva elämäntapa oli vuotuiskiertoineen. Hän piti sitä rasitteena, joka esti saamelaisia sivistymästä.

Nomadistinen elintapa säännösteli syömistä: silloin syötiin, kun oli ruokaa ja syötiin paljon, jotta jaksettiin seuraavaan kertaan, eikä tuosta seuraavasta kerrasta liennyt aina oikein varmuutta, milloin se koittaa.

Kun syön paljon, minusta tuntuu, että olen vahva ja pystyn mihin vaan. Paljon syöminen saa kehossani aikaan turvallisen tunteen: voin keskittyä itse tekemiseen eikä verensokerin heilahdukset estä toimintakykyäni. Välillä saatan olla pitkiäkin aikoja syömättä, tavallisesti noin 15 tuntia.

Muistaako kehoni, kuinka minun ihmiset ovat syöneet? Kysyn asiaa tutkijoilta

Andelinin karski kuvaus saa minut pohtimaan, onko mahdollista, että kannan mukanani saamelaisten esivanhempieni, isovanhempieni, kenties isäni tapaa syödä. Onko mahdollista, että geenini muistavat, kuinka kansani on syönyt vuosisatoja? Otan yhteyttä tutkijoihin, jotka voivat vastata kysymykseeni:

Voivatko ruokailutottumukseni olla seurausta epigeneettisestä periytymisestä?

Saan vastauksen niin lääketieteellisen kuin genetiikan puolelta: tieteellistä varmuutta asiasta ei ole, koska epigeneettisen periytymisen mekanismeja ei tunneta vielä riittävästi.

Epigeneettisellä periytymisellä tarkoitetaan perinnöllisen tiedon siirtoa solun tai eliön jälkeläiselle ilman, että perinnöllinen tieto on koodattuna DNA:n tai RNA:n sekvenssiin. Lääkäri-isäni on selittänyt asian siten, että joskus geenit nukahtavat, kunnes niiden kantama tieto tai säätely yllättäen aktivoituukin myöhemmässä sukupolvessa.

Tutkijoista toinen jää pohtimaan asiaa. Hän sanoo, että teoreettisesti on mahdollista, että ruokailurytmi yleistyisi jossain populaatiossa, jos tällaisesta ominaisuudesta on etua populaation selviytymisen kannalta, ja voisi tällä tavalla muodostua periytyväksi ominaisuudeksi. Mutta kuten sanottua: “On mahdotonta sanoa, onko tällaisesta kyse tässä tapauksessa.”

Tutkijoiden vastaus tyydyttää tiedonjanoni. Vaan ei ruokahaluani. Olen kiitollinen siitä etuoikeudesta, että voin ja saan syödä!

Olen kiitollinen myös Andelinille, joka näki vaivan kirjoittaakseen ylös siitä, kuinka saamelaiset Utsjoella söivät 160 vuotta sitten. Vasta silloin ymmärrän, kuinka syöminen (ruokavalinnoistamme puhumattakaan!) on poliittista. Kenties siihen liittyvä häpeäkin: ”Hei sori taas, kun syön näin paljon.”

Sanotaan, että kuuntele kehoasi. Näin aion jatkossakin tehdä. Ehkä kunnioittaa sen mahdollisia historiallisia viestejä – anteeksi pyytelemättä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s