Pelkäsin nettivihaa, sain ystäviä – Kaksi vuotta blogiani lukuina ja kokemuksina

Kun kaksi vuotta sitten aloin kirjoittaa blogia, en olisi arvannut sen vielä johtavan siihen, kuinka yksityisen ja julkisen minäni raja hämärtyy ja kuinka valtavasti hyvää julkiseen keskusteluun osallistuminen on elämääni tuonut. Tähän blogikirjoitukseen olen koonnut kokemuksiani ja dataa blogistani. Toivon tämän kannustavan jotakuta toteuttamaan haaveensa blogiharrastuksesta!

Jos vaikka äitini blogiani lukisi…

En muista aikaa ennen blogikirjoitteluani. Tämä johtuu siitä, että pitkään pyörittelin ajatusta blogin aloittamisesta. Kun sitten tartuin härkää sarvista, mietin, että olisipa hienoa, jos tavoittaisin 50 ihmistä lukijakunnakseni: perheeni ja muutaman muun.

Kahden vuoden jälkeen voin kertoa, että suurin osa perheestäni ei ole löytänyt blogiani (ja se on ihan OK) – mutta moni muu on! Tähän mennessä blogini on tavoittanut 8 300 ihmistä ja kirjoituksiani on yhteensä avattu yli 12 000 kertaa.

Keskimääräisesti blogikirjoitukseni kerää 400 – 800 lukukertaa seuraavien päivän sisällä julkaisusta. Tähän mennessä eniten luetuin esseeni on Sinulle saamelaispoika, joka hukkasit nutukkaasi Helsingin Hakaniemeen. Sitä on luettu 1 300 kertaa.

Noin 90 prosenttia lukijoistani on Suomessa, 5 prosenttia muissa Pohjoismaissa ja loput missä päin vaan. Kaikkien klikkien takana ei ole oikea ihminen, vaan mukana ovat myös botit, jotka keräävät tietoa.

Hämmentävänä tilastollisena yksityiskohtana kerrottakoon, että toisinaan tekstejäni avataan paljon Yhdysvalloissa, etenkin pohjoissaamenkielisiä. Tämä hämmentää minua. Muuta selitystä tälle en ole keksinyt kuin veikkauksen siitä, että kenties rapakon takana tekoälyä koodataan ymmärtämään kieltä, jota se ei toistaiseksi ymmärrä. Joskus tosin saan viestejä Yhdysvalloista, ihan oikeilta ihmisiltä.

“Tulet saamaan vihapostia, se on selvä”

Suurin syy, miksi en aikaisemmin uskaltanut aloittaa blogikirjoittamista oli se, että pelkäsin saavani osakseni nettivihaa, jota en osaisi käsitellä. Koska kaikki kirjoitukseni käsittelevät saamelaisuutta tai yleisesti alkuperäiskansa-asioita, minua varoiteltiin: “Tulet saamaan vihapostia, se on selvä.”

Kun julkisesti kirjoittaa ja ottaa osaa keskusteluun, kaikenlaiseen palautteeseen on varauduttava. Mietin, onko mahdollista kirjoittaa herkistä asioista tavalla, joka ei provosoi ja maalaa vastakkainasetteluja.

Ennen kuin painan julkaise-painiketta, kysyn tekstiltä seuraavat kysymykset:

1) Eihän tekstissä esiinny perusteetonta ja älyllisesti epäkiinnostavaa vastakkainasettelujen luomista?

2) Kuinka esittää rakentellinen epäkohta yksityisen kokemuksen kautta?

3) Eihän tekstissä esiinny henkilöön menevää ad hominem -tyyppistä virheargumentaatiota, joka on internet-ajallemme oireellinen ja jolle olen erityisen allerginen?

Olen näitä periaatteitani rikkonut tietoisesti kerran ja se tapahtui kirjoituksessani Joiku vai ihmisoikeudet – liityn protestiin Tel Avivin Euroviisuista. Sillä halusin osoittaa solidaarisuuteni miehitetylle ihmisryhmälle enkä ole katunut kannanottoani kertaakaan. Se toi elämääni ihmisiä, joiden kanssa ystävystyin. Oli hienoa huomata, kuinka moni seisoi Euroviisu-protestin takana.

Joka kerta, kun kirjoitan, varaudun nettivihaan. Kun heinäkuussa kirjoitin Petra Laitista, valmistauduin siihen aivan erityisesti.

Kuinka monta vihapalautetta olen sitten saanut kahden vuoden sisällä?

Vastaus on: 0.

On mahdollista, etten ole huomannut ilkeää kirjoittelua itsestäni, mutta toistaiseksi sitä ei ole osoitettu suoraan minulle. Tietenkin blogini on pieni ja mikäli sen volyymi kasvaisi, kasvaisi samalla vihapuheen riski, näin ajattelen.

Kahden vuoden kokemuksen jälkeen olen kuitenkin itsekin yllättynyt todetessani, että keskustelu aiheista on ollut asiallista, kannustavaa, rakentavaa, toisinaan kiihkeää, toisinaan olematonta, mutta pääsääntöisesti ystävällistä myös niiden kanssa, heidän, joiden kanssa näkemyksemme eroavat.

Sosiaalinen media on saanut pohtimaan vastuuta julkisena äänenkäyttäjänä

Kun aloitin, minulla oli ajatuksena kirjoittaa vain pohjoissaameksi. Siitä huolimatta suurin osa kirjoituksistani on suomeksi, mutta kaikkein intiimeimmät kirjoitukseni ovat pohjoissaameksi, kuten Dát luohti lea dutnje M ja dat gullá midjiide.

Suomesta on tullut minulle kieli, jolla osallistun keskusteluun, joka koskee suomalaista yhteiskuntaa. Pitkään ajattelin olevani vain yksityinen henkilö pikku puheenvuoroineni, mutta usein kirjoitukseni ovat johtaneet yhteydenottoihin toimittajilta, taiteilijoilta ja tutkijoilta.

Aloittamani keskustelu on saattanut laajentua tai minulle on kerrottu, kuinka kirjoitustani on analysoitu yliopistokurssilla tai ystävällisesti kysytty, saako tekstiäni painaa oppikirjaan. Yhteydenotot ja palaute ovat rohkaisseet ja saaneet kriittisesti pohtimaan omaa vastuutani niissä asioissa, joihin tietoisesti pyrin vaikuttamaan.

Suomen PENin johtokunnan jäsenenä Pirita Näkkäläjärvi kirjoittaa osuvasti, että internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet valtavasti hyvää alkuperäiskansoille, myös saamelaisille, jotka sen myötä saavat äänensä kuuluviin. Äänet, jotka on sivuutettu virallisissa opetussuunnitelmissa ja kansallisissa narratiiveissa.

Blogini myötä olen alkanut tunnistaa omaa ääntäni sellaisena kuin se on – herkkänä ja saan kasvaa uskoen, että sille on sijaa julkisessa tilassa myös tulevaisuudessa.

Tämä on pitkälti sinun ansiotasi, rakas lukijani.