Kuvat: Helga West

Olin menossa kylpyhuoneeseen, kun kännykkäni värisi. Käännyin, ja avasin puhelimeni katsoakseni, yrittikö joku minua tavoitella.

Olin saanut sähköpostiviestin, joka alkoi näin:

”Hei Helga,

Olet varmasti kovin ylityöllistetty, minkä ymmärrän hyvin, mutta kysyisin sinulta erästä asiaa, kun olen seuraillut töitäsi…”

Viesti hätkähdytti. Ei niinkään sen sisältö, mutta tapa, jolla se alkoi. Havahduin, sillä monet muutkin viestit, jotka minulle oli lähetetty, olivat alkaneet samalla tavalla.

Mietin, kuka mahtaa olla tämä viestin vastaanottaja, joka vaikuttaa olevan niin kovin kiireinen. Minäkö? Ja miksi tämä mukavalta vaikuttava täysin vieras ihminen olettaa minun olevan superkuormittunut?

Elämäni kun on kaikin puolin tavanomaista. Työskentelen väitöskirjani parissa noin kahdeksan tuntia päivässä, ihastelen kasvejani ja nukun. En siis tee mitään järin ihmeellistä.

Mutta on ollut aika, jolloin tein kaikkea ja olin kaikkialla.

Se, miltä asiat näyttävät

Saamani sähköpostiviesti jäi minua häiritsemään ja avauduin aiheesta kollegalleni.

Kerroin, että minua on alkanut rasittamaan kaikenlainen julkinen pullistelu (jota itsekin siis toisinaan harjoitan), mihin filosofiystäväni totesi tyynesti katsoen hajamielisesti ruokalan seinää:

”Niin, noh, oman itsen brändäys nyt ylipäätänsä on täysin kapitalistinen hanke.”

Hän sanoi sen sellaisella varmuudella, että aivan kuin hän puhuisi jostain itsestäänselvyydestä, joka olisi opetettu kaikille peruskoulussa.

Kerroin hänelle terveisiä internet-kuplastani (kollegani kun ei ole sosiaalisessa mediassa), jossa elän ja jossa moni (jos ei kaikki) tavoittelee nähdyksi tulemista oman erityisyytensä ja touhukkuutensa kautta.

Asia jäi minua nyt entisestään kaihertamaan. Olenko yrittänyt brändätä itseäni?

Siitäkö outo vieraantuneisuuden tunteeni on johtunut?

Tavoittelemassa aikaa ennen sosiaalista mediaa, onko se enää mahdollista?

Koska en ole diginatiivi, muistan hyvin ajan ennen internetiä ja sosiaalista mediaa.

Saatoin päivä- ja viikkotolkuilla miettiä yhtä ainoaa teemaa, jonka halusin ”ratkaista”.

Muistan, kuinka kirkas ajatukseni oli (olin myös aika ahdistunut) ja sen tunteen, kun olin uppoutunut jonkin tekemiseen tuntikausiksi.

Ei silloin olisi tullut mieleenikään, että olisin samalla kuvannut sitä hetkeä Instagramiin tai laittanut itsestäni mietiskelevän näköisen muka-sensuellin poseerauksen itsestäni lukemassa kasuaalisti Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa (joka muuten on ehkä paras elämänhallintataito-opas, jonka olen lukenut).

Sillä, miltä asiat näyttivät, ei ollut väliä.

Sitä maailmaa olen kaivannut, sen outoa rauhaa. Ehkä jotain samankaltaista etsiskelee myös tämä runon minä:

Jatkuva julkisuus ja tavoitettavuus / ovat nyt hyveitä. / Yksityisyys on pahe, / se on lähes rikollista. Näennäinen avoimuus / kiihottaa kansanjoukkoja. Salaperäisyys saa jokaisen kyllästymään. / Tule, tule tulevaisuus, ja tulevat teknologiat, / jossa jokainen liikkeeni, kuvani, sanani, ajatukseni / päivittyy reaaliajassa nettiin. / On paljon turvallisempaa, / kun on jatkuvasti kenen tahansa / tarkkailtavana. / Oi vapaus, kuule kutsuas!

(Ville Ropponen, Ihmisrobotin tulevaisuus, Enostone 2017)

Pöhinäpajat touhukkuuden illuusiota luomassa

Kirjassaan Sivistyksen puolustus (Gaudeamus, 2018) professorit Sari Kivistö ja Sami Pihlström puolustavat viiltävän terävästi sivistysihannetta, johon brändistrategiat sopivat huonosti.

He kirjoittavat, että sivistysprojektia uhkaa ”horisontaalinen” ihanne, joka suosii verkostoitumista ja sitä, miltä asiat näyttävät. He kutsuvat aikamme pöhinöitä ”touhukkuuden illuusiona”.

Illuusiolla tarkoitetaan harhaista todellisuusvaikutelmaa.

Kivistö ja Pihlström suosivat sellaista yliopistopolitiikkaa ja kulttuuria, joka tukee ”vertikaalista” ajatusprosessia, joka mahdollistaa syvät, hitaat ajatukset, joita pöhinähautomot eivät häiritse.

En voi olla miettimättä, kuinka haitallinen brändäys pitäisi sitten tunnistaa? Onko esimerkiksi tiedeviestintä brändäystä tai muu julkiseen keskusteluun osallistuminen ja julkiseen mielipiteeseen vaikuttaminen osa ajattelua tuhoavaa ”pöhinää”? Entä tämä blogikirjoitukseni?

Kirja ei anna näihin vastausta, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi.

Omien kokemusteni valossa vastaisin jotakuinkin näin:

Kun mielikuvat itsestä ja omasta elämästä eivät ole enää tunnistettavia, vieraantuminen omasta itsestä on alkanut.

“Katsokaa, olen oman elämäni brändi!”

Kuinka tämä kaikki liittyy kollegani kommenttiin kapitalismista?

Vieraantumisella ylipäätänsä ja kapitalismilla on paljon yhteistä.

Brändäyksen ensisijainen tehtävä on tuotteistaa kohteensa: Katsokaa, olen oman elämäni brändi! Ihmisarvo nähdään tällöin brändiarvon kautta.

Ristiriita brändäyksen ja ihmisen välillä syntyy siitä, että toisin kuin Adidaksen juoksukengät, ihminen ei ole tuote, ellei hän ole orja. Mikäli hän sellaiseksi päätyy, vieraantuminen itsestä, muista ja ympäristöstä on vääjäämätön.

Tällöin jäljelle jäävät vain harhat, jotka enää vain etäisesti muistuttavat kohteitansa.

Olen alkanut uudelleen, pienin askelin, tavoittelemaan aikaa tai oikeastaan elämäntyyliä, jossa näkyvyyden kulttuuri on vain sivuseikka.

Onko sellainen maailma enää mahdollista? Oliko maailma aikaisemminkaan sellainen?

Tuskinpa. Ehkä ajatus sellaisesta mahdollisesta maailmasta on vain illuusio. Olkoonkin, mutta ehkä sitten illuusioista se on todellisuusharha, johon haluan uskoa.