Eikö saamelaisia koskevaa tutkimuksen lähdeaineistoa voi kerätä muuten kuin haastattelemalla heitä?

Kuva: Gordon Johnson, Pixabay

Seuraa vetoomus: olisiko mahdollista, että professorit ja dosentit, jotka ohjaavat kandi- ja maisteritöitä suomalaisissa yliopistoissa, kannustaisivat niitä opiskelijoita – joita saamelaisaiheet kiinnostavat – muunkinlaiseen lähdemateriaalimenetelmään kuin saamelaisten haastattelemiseen?

Ehdotan myös vahvasti, että jokainen joka ryhtyy operoimaan tutkimusta alkuperäiskansasta, suorittaisi vähintään alkeet alkuperäiskansametodologioista eli niistä tavoista, kuinka tutkimusta alkuperäiskansoista olisi viisasta tehdä. Niihin tutustuttuaan ymmärtää nopeasti, miksi ei ole OK lähteä henkseleitä paukutellen niin sanottuun älylliseen ekstraktivismiin alkuperäiskansojen kohdalla. Sillä tarkoitetaan tiedonkeruuta ulkopuolisen hyödyn saamiseksi. Sen sijaan, että kaivinkone kaivaisi mineraaleja maa-alasta, älyllisessä ekstraktivismissa kaivetaan ihmismielen mineraaleja esim. haastattelujen muodossa.

Tällä en tietenkään tarkoita sitä, etteikö haastattelututkimuksia kannattaisi tehdä, vaan että jos niihin ryhdytään, mielestäni syiden pitää olla perustellut. Pelkkä “kiinnostus” ei valitettavasti ole mielestäni tällainen syy. On varmasti ihmisiä, joista on mukavaa, kun heitä haastatellaan, mutta tällä kirjoituksellani haluaisin kysyä:

Eikö saamelaisia koskevaa nykytutkimuksen lähdeaineistoa voisi kerätä muulla tavoin kuin haastatteluin? Voisiko paremmin hyödyntää jo olemassa olevia suullisia ja kirjallisia saamelaislähteitä, joita löytyy runsaasti arkistoissa, kirjastoissa ja internetissä eli niin sanotuissa muistiorganisaatioissa? Meillä on myös Suomessa paljon sellaista jo kerättyä saamelaisaineistoa, jota kukaan ei ole vielä tutkinut. Miksi siis tuottaa jatkuvasti uutta haastattelumateriaalia saamelaisista?

Minusta ei muutenkaan ole reilua, että ihmisryhmä, jota on ulossuljettu opetussuunnitelmista sun muista, kelpaavat kyllä “informanteiksi”, mutta entäpä silloin, kun he asioista puhuvat ja kirjoittavat itse ilman tutkijan kysymyspatteristoa? Tällä tarkoitan sitä, että voisiko saamelaisten omia puheenvuoroja nähdä jotenkin kiinnostavina ja kelpaavina sellaisinaan ilman tutkijan väliintuloa, haastattelua? 

Haastatteluasetelmasta tulee väistämättä mieleen, että tutkija ikään kuin pätevöittäisi haastateltavansa omilla kysymyksillänsä. Näinhän asia ei ole. Haastateltava voi tuntea suurta kiusaantuneisuutta, jos tutkija ei ole tehnyt taustatyötänsä hyvin. Monella saamelaisella on tästä varmasti omakohtaista kokemusta.

Olin vasta lapsi, kun minua ensimmäisen kerran haastateltiin tutkimustarkoitusta varten. Kasvoin ajatellen, että se on normaalia. Nyt ymmärrän, että se ei ole.

Saamelaiset kuuluvat maailman tutkituimpiin ihmisryhmiin. Tämä näkyy arjessani yhä toistuvina pyyntöinä tutkimushaastatteluihin. Siksi haluan haastaa niin opiskelijoita kuin tutkijoita hyödyntämään jo olemassa olevia aineistoja, jos saamelaisaiheet kiinnostavat.

Kenties olisi myös tutkijalle kiinnostavampaa nähdä, minkälaisia aiheita nousee, kun saamelaiset omista lähtökohdistaan avaavat maailmaansa arkistojen kätköissä, esseissään, kirjoissaan, somessa? Moni tutkija näin tekeekin, mutta harmillisen usein kohtaan opiskelijan, joka ei ole perehtynyt saamelaisaiheeseensa menetelmällisesti. On heidän ohjaajiensa vastuulla, että Suomessa saamelaisista tehtävää ihmistutkimusta tehdään eettisesti kestävällä tavalla.

Iloitsen siitä, että saamelaisten asiat kiinnostavat nyt laajemmin kuin aikaisemmin. Ymmärrän samalla, että viestini voidaan tulkita väärin. Tarkoitukseni ei ole syyllistää ketään, olemme täällä kaikki oppimassa toisiltamme. Tarkoitukseni ei ole myöskään tukahduttaa saamelaisiin kohdistuvaa kiinnostusta, vaan penätä eettisesti parempia tapoja tehdä ihmistutkimusta. Uskon nimittäin, että tutkimuksen luovempi lähestymistapa palkitsee etsijänsä. Ja mikä tärkeintä: samalla sillä voidaan säästää ihmisiä tutkimusrasitukselta.