Rikas, rakas nelikielinen perhe(helvetti)arkeni!

On taas se aika päivästä, jota eniten inhoan. Uuvuttavan kaupunkielämäpäivän jälkeen, noin iltaseitsemän aikaan, istahdamme yhdessä alas syömään illallista. Jälleen olen toiveikas, josko se nyt menisi hyvin: keskustelu syömisen lomassa. Ajatuksissani siintävät kiihkeät keskustelut maailmanpolitiikan uusimmista käänteistä, keskusteluistamme, joihin uskon kaksivuotiaammekin kykenevän osallistuvan tasaveroisesti.

Jompikumpi kysyy ”so, what’s new?” ja toinen alkaa väsyneesti tai innostuneesti vaahtoamaan. Ei mene aikaakaan, kun kaksivuotiaskin osallistuu keskusteluun, hermostuneesti. Hän huutaa: ”Ii oaččo háleštit! (suom. “Ei saa keskustella!”). Vanhempien säälittävää yritystä keskustella mistä tahansa aiheesta englanniksi seuraa kaksivuotiaan itkuhuutoraivarit. Pojan kyyneleet sekoittuvat höyryävään nuudelisoppaan. Hän ei ymmärrä englantia.

Paremmin ei mene myöskään virolaisella puolisollani, joka jää minun ja pojan pohjoissaamenkielisten keskusteluidemme ulkopuolelle. Arkemme on toisinaan puuduttavaa konsekutiivitulkkausta. Yhteistä kieltä perheellämme ei ole. Vaikka kieliä olisi mistä valita.

Sekä minä että puolisoni olemme kaksikielisiä – mutta eri kielissä. Englanniksi flirttailu tuntuikin heti luontevalta, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Minä en tapaamisemme aikoihin ollut harjaantunut englannin kielen käyttäjä, mutta puolisoni on äidinkielentasoinen myös englannissa, koska on opiskellut ja työskennellyt Yhdysvalloissa.

Kerrottakoon hänestä, että mikä tulee kieliin, hän on tarkka! Tämä tarkoittaa, että hän kokee pakottavaa tarvetta korjata englannin kieleni ääntämystä, kielioppia ja rakennetta, kun virheeni ylittävät häiritsevän ja nolon rajan. Tämä raja paukkuu usein. ”If you were in a diplomats’ dinner and you would use such a language, it would be a scandal”, hän leikkisästi uhmaa.

Monikielinen ja kansainvälinen perhearkemme ei ole glamoröösiä diplomaattipiireissä liihottelua, vaan ainaista kipuilua ja tasapainoilua eri kielten välimaastoissa. Propagandaa uhanalaisimman kielen puolesta, kielipoliittista elämänsuunnittelua, johdonmukaisuutta naurettavuuteen asti. Sanopas siinä leikin lomassa, lennosta, mikä on ’kauko-ohjattava auto’ pohjoissaameksi.

Kun lapsen jokin kielitaito vahvistuu, toinen alkaa jo rapistua. Monikielisyys on sen hyväksymistä, että eri kielitaitojen välillä voi olla suuriakin laatueroja. Iloitsemista pienistä onnistumisista, ja huolta takapakeista. Aivosumua, joka fyysisesti tuntuu siltä, että aivojen kielisiimat ovat tuhannen sykkyrällä. Aino Inkeri Ankeisen tavoin tekeekin usein mieli huutaa: ”Voi Luoja, ota minut jo pois täältä monikielisestä perhehelvetistä!” Väsyneinä hetkinä fantasioissani lähden ulos ilman kenkiä ja pakenen Monikielisten perheiden ensi- ja turvakotiin. Siellä minut kytketään laitteeseen, joka palauttaa rasittuneiden aivojeni tehdasasetukset.

“Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.”

Arjen pinnallisten ja syvällisten asioiden säätäminen ja sählääminen usealla eri kielellä on valtava voimainkoetus aivoilleni, jotka pahimmillaan luisuvat Finglishin tasolle (“Would you please check whether I left kurahousut and kumisaappat in the stroller?”). Parhaimmillaan kieli tuntuu niin luontevalta itseilmaisulta, ettei siihen kiinnitä lainkaan huomiota, kunnes amerikkalainen keskustelukumppani keskeyttää kysyäkseen, mistä olen voinut oppia sanastoa, jota tapaa vain yläluokan hienostelupiireissä (”reify”, ”fornication”, ”weisenheimer” ”flora” suolistobakteereista puhuttaessa). Ihmettelen, eikös nämä ole jokatyypin peruskauraa.

Mutta sellaisia kielet ovat, niitä voi oppia kuin varkain. Siitä huolimatta olen usein haaveillut yksikielisestä arjesta. Monesti mietin, että se varmasti olisi hienoa, harmonista. Poikani ei ole wunderkind enkä minä ole wonderwoman, elämämme vain sattuu olemaan runsaskielistä. Tähtihetkiäkin on. Kun puolisoni laulaa venäjäksi pojalle tuutulauluja, sydämeni sulaa toffeeksi ja ajattelen, että tsiljoonakielisyys on elämän tarkoitus. Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.

Kun pakosta joutuu venyttämään aivosolusia, ne saattavat yllättää. Kuuntelen intensiivistä keskustelua viroksi, ja suustani putkahtaa vironkielinen sivuhuomautus liittyen asiaan (toivottavasti). Vastaan suomalaiselle työkaverilleni saameksi ja pojalleni englanniksi. Helsingin keskustassa guljaillessani hymähdän itsekseni venäjänkielisten keskinäiselle sananvaihdolle. Luen tieteellistä artikkelia ruotsiksi tai norjaksi ja vaikka en siitä erityisemmin nauti, luenpahan.

Raja-aidat kielten välillä pakenevat.

Istumme yhdessä nauttimaan illallista. Toiveeni on, tälläkin kertaa, että saisimme aikaan edes pienen keskustelun ilman, että kukaan suuttuu, hermostuu tai poistuu pöydästä turhautuneena. Kysyn: ”Well, what’s new in the world?” Saan vastaukseksi yksityiskohtaisen analyysin uusimmista maailmanpolitiikan käänteistä. Pienimmäinen, joka täyttää kohta jo neljä, syö tyynesti ja kysyy omalla vuorollaan: ”Muhto gii lea Trump?” (suom. “Mutta kuka tämä Trump mahtaa olla?”) Purskahdamme mieheni kanssa nauruun. Olemme löytäneet yhteisen kielen, vaikka emme edes ole.

Monikielinen arki ei tee perheestämme eksoottista eikä fiksua. Monien yhteisten kitkaisten vuosien varrella olemme kuitenkin oppineet sietämään monia tahmeita tilanteita, joista monikielinen arki väistämättä koostuu.

Päiväkodin vanhempainillassa monikielisyysasiantuntija puhuu. Hän korostaa, kuinka tärkeää on, että vanhempi puhuu lapselle sitä kieltä, jonka osaa parhaiten. Hän neuvoo puhumaan kieltä niin hyvin kuin mahdollista, puhdasoppisesti. Kuuntelen pitkästyneenä lasittunut katse silmissäni ja mietin, kuinka itsestäänselvä neuvo on. Uskon omaavani kuitenkin hiukka hauskemman neuvon, ja se on takataskussani: kieltä oppii elämällä.

(Ja ehkä vähän myös sähläämällä.)

 

Syys-marraskuussa kirjoittaja työskentelee Kulttuuria kaikille -palvelun projektissa Monikielisyys ja moninaisuus kulttuurikentän voimavarana.

Afrikan auringon alla… välkehtii ahavoitunut Bachelor Sápmi

Kotimaisessa Bachelor Suomi -deittiohjelmassa etsitään tosirakkautta eteläafrikkalaisissa puitteissa. Mutta miltä näyttäisi kotimainen Bachelor Sápmi -versio, joka kuvattaisiin, missäpä muualla kuin Saamenmaalla?

Olen osallistunut kotimaiseen Bachelor Sápmi -realityohjelmaan, jossa 18 saamelaisnaista kilpailee unelmien saamelaispoikamiehen sydämestä. Iloitsen, että kuvauspaikkana toimii saamelaiskylä Báršši Tenojokilaaksossa, vain kivenheiton päässä lapsuuteni kotitalostani. Puhkun itsevarmuutta, jota kotikenttäetu vielä korostaa. Mikään ei voisi tulla välillemme, minun ja bachelorin. Tosin en ole vielä tavannut tätä Saamenmaan heart-throbia, kunnes korviini kantautuu tieto, että hän on aitassa, ja päätän lähteä häntä valloittamaan siltä istumalta.

Ulos päästyäni katseeni kiinnittää valtava, kimalteleva lumikinos, jonka vitivalkeutta pysähdyn ihailemaan. Mietin: ”Herraisä, tuo lumikinos on upea!” Ihastellessani lumihankea melkein unohdan tavoitteeni: vajaviettelyynhän tässä on lähdetty. Juostessani matkalla vajaaseen värikkäästi pukeutunut alkuperäiskansa hurraa minulle ojassa. Sisters & brothers, tässä sitä nyt mennään!

Ylläolevaa ei ole tapahtunut vaan se on filmikohtaus, jonka aivoni tuottivat yöllä katseltuani liian monta Bachelor Suomi -episodia putkeen. Silmä kovana olen seurannut tänäkin keväänä kotimaista realityohjelmaa, jossa 18 sinkkunaista tavoittelee valloittavansa Bachelor Suomen sydämen Etelä-Afrikan auringon alla. Jokainen deittikutsu alkaa seuraavin sanoin: “Afrikan auringon alla…”

Mitään suomalaistahan ohjelman puitteissa ei ole, vaan konsepti on lainattu Yhdysvalloista. Aktiviteettien, kuten viinitastingin, ilmajoogan ja safarireissun, tuoksinnassa katsellaan silmiin ja yritetään tutustua toiseen: Oletko valmis etäsuhteeseen? Oletko rymypää vai rauhallinen? Tykkäätkö homejuustosta?

Toinen syypää eriskummalliseen uneeni löytyy yöpöydältäni. Kun pullantuoksuinen naiskuva kaipaa tuuletusta, kaivan kirjahyllystäni esiin erään pomminvarman klassikkoteoksen. Ei, se ei ole kaksiosainen Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli eikä Minna Canthin näytelmien alkuperäisnidospino vaan Märät säpikkäät -duon Kirste Aikion ja Suvi Westin Sápmi Underground – Saamelaisten käyttöopas (Johnny Kniga, 2013). Siinä West ja Aikio yhdessä kulttuuriantropologi Esa Salmisen kanssa kirjoittavat hardcore tietokirjaa saamelaisista, glitterpilke silmäkulmassa.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Bachelor Suomen yksi naiskilpailijoista kertoi unelmistaan, tajusin, kuinka oudoilta ne kuulostivat korviini. Hän sanoi: ”Unelmissani minulla on talo, mies ja kaksi lasta.” Olin ihan, että mitä ihmettä, että mikäs se tuommoinen unelma on? Mitä se tarkoittaa?  En ymmärtänyt selkosuomea, ja asia jäi minua vaivaamaan. Niinpä aloin pohtia, miltä samainen realityohjelma näyttäisi saamelaiskontekstissa.

Bachelorin Sápmi -versiossa unelmien poikamies ei ole salimörssäri, parempi oikeastaan, jos hän ei käy salilla pukertamassa ollenkaan, vaan saa luonnolliset lihaksensa ja kaarensa kehoonsa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Bachelor Sápmin rekrytoinnissa ykköskriteerinä ei ole ekonominen menestys vaan CV ekologisessa pärjäämisessä. Nämä taidot punnitaan tosielämän realitytestissä, kun Bachelor Sápmi vie kandidaatteja joelle, tunturiin, poroetusaidalle. Kuvausten vuodenaika luonnollisesti määrittelee aktiviteetit.

Entäpä naiset? Minkälaisia saamelaisnaisia ohjelmassa olisi mukana? Harrastaisivatko he vapaa-ajallaan kilpa-agilitya tai cheerleadingia? Vai menisikö heidän vapaa-aikansa saamelaispoliittisessa ohjelmanjulistuksessa ja duodji-käsitöiden parissa? Tai mikä kiinnostavinta: Mistä he ”villalla” eli mökkipahaisessa keskenään keskustelisivat? ILO 169 -yleissopimuksen ratifioimisesta, vastarinnasta, uusimmista gákti-trendeistä, Euroviisuista?

Pohjoinen Sápmi-alue tarjoaisi lemmenkaipuisille paljon täysin kotimaisia ja ekologisia virikkeitä, joiden lomassa kemiat ja luonteenpiirteet tulisivat näppärästi testattua. Siitähän Bachelor-aktiviteeteissa on kyse.

Mikäli kuvaukset olisivat kesällä, Bachelor Sápmi saisi arvokasta informaatiota mahdollisesta tulevasta puolisostaan, mikäli tämä jatkuvasti valittaisi inisevistä hyttysistä ja kroonisesti kalanhajuisesta keittiöstä, vaikka edellinen kala syötiin jo kaksi päivää sitten. Orastavan mustasukkaisuuden ja sekopäisyyden levelin voisi testata kesän saamelaisfestareilla. Mikäli vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarvitaan, niin vesicross-kelkkakisailusta saataisiin realityformaatissa kaivatut adrenaliinit kohoamaan.

Mix & mingle -koktailitilaisuus olisi tietenkin savunkatkuisessa laavussa, jonka tulisijan ympärillä osallistujat istuskelisivat porontaljojen päällä. Siellä istuskelisi rennosti myös Bachelor Sápmi, joka verkkaisesti ja harvasanaisesti punnitsisi tarkoin sanomisensa: ”Kyllä se on Elle-Káre nyt semmoinen juttu, että sinä joudut laavusta poistumaan. Oaidnaleapmái!” Selitysten perään olisi turha kysellä.

Loppuhuipennuksena käytäisiin yön yli kestävillä treffeillä, jotka olisivat romanttiset vaellusreitit tuntureiden laeilla. Makuupusseja mukaan tarttuisi vain yksi. Finaalikaksikon voittaja selviäisi joiulla, jonka Bachelor Sápmi olisi valitulleen tehnyt. Jotta kaikki ei olisi aivan näin helppoa, viimeisenä tehtävänään naiskaksikon tulisikin päätellä, kumpaan heistä ironinen joiku luonteenpiirteistä paremmin sopisi.

Tämän kaiken sanottuani otsikon pitäisikin olla:

Pohjoisen yöttömän yön auringon alla välkehtii ah, niin ahavoitunut Bachelor Sápmi.

 

PS: Märät säpikkäät, tulkaa pian takaisin. Teitä on jo kova ikävä.