Häpeilen tapaani syödä, kunnes säpsähdän kirkkoherran kuvailuun saamelaisten ruokailutavoista

(Artikkelikuva: Walt Disney Home Entertainment)

On kristillisen paaston aika, ja minä tyttö vaan lappaan ruokaa lautaselleni. Ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannen kerran. Lounassseuralaiseni on lopettanut syömisen jo aikaa sitten ja juo lounaskahviansa. Minä en tuohon rytmiin kerkeä, koska syön kerralla aivan liikaa, ja suustani pääsee täysin tarpeeton ja absurdi anteeksipyyntö: “Hei sori, kun mä syön näin paljon.”

Selitän syömistäni erilaisin verukkein, kuten “mulla oli tosi nälkä”, “tämä ruoka on tosi hyvää”, “oo, parsakaalia, täytyypä ottaa vähän lisää”, jne. Huomaan kiusaantuneena ympärilläni, että ruokailutapani poikkeavat vallitsevista, ja koen tarvetta jotenkin puolustella hyvää ruokahaluani.

Sosiaalinen syöminen ei muutenkaan ole juttuni. Fiinimmässä seurassa syöminen tuntuu jotakuinkin samalta kuin Disneyn Ariel-nimisestä merenneidosta, joka saatuaan jalat ei tiedä, mitä haarukalla tehdään kuivalla maalla (katso tästä klipistä, mihin tarkoitukseen Ariel haarukkaa käyttää).

Kaupunkivuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja pystyn imitoimaan: veitsi oikeaan käteen eikä mäiskytellä syödessä (ovat juippieksät opettaneet).

Pysäyttävä kuvaus saamelaisista 1850-luvulta

Olen aina syönyt kerralla paljon. Ala-asteella terveydenhoitaja ehdotti, että santsausmäärä olisi hyvä puolittaa ja kuulostihan se järkevältä – tuloksetta. En ole koskaan pystynyt ruokailurytmiäni muuttamaan vallitsevien ravitsemissuositusten mukaisiksi.

Olen  ajatellut, että tällainen minä vaan olen, tyttö, joka syö kerralla tosi paljon lämmintä ruokaa.

Tuskinpa olisin asiaan kiinnittänyt mitään huomiota, kunnes törmään Utjoella kirkkoherrana (vuodet 1853–1859) olleen Anders Andelinin kuvaukseen saamelaisista 1850-luvulta. Andelin, joka teki uraaurtaavaa työtä niin inarin- kuin pohjoissaamenkielen saralla, kuvaili saamelaisia ei-niin-mairittelevilla määreillä, joista yksi on: “syövät liian paljon kerrallaan” (Andelin: Kertomus Utsjoen pitäjästä, 1859).

Andelin näki oman työnsä näkökulmasta, minkälaista saamelaisten liikkuva elämäntapa oli vuotuiskiertoineen. Hän piti sitä rasitteena, joka esti saamelaisia sivistymästä.

Nomadistinen elintapa säännösteli syömistä: silloin syötiin, kun oli ruokaa ja syötiin paljon, jotta jaksettiin seuraavaan kertaan, eikä tuosta seuraavasta kerrasta liennyt aina oikein varmuutta, milloin se koittaa.

Kun syön paljon, minusta tuntuu, että olen vahva ja pystyn mihin vaan. Paljon syöminen saa kehossani aikaan turvallisen tunteen: voin keskittyä itse tekemiseen eikä verensokerin heilahdukset estä toimintakykyäni. Välillä saatan olla pitkiäkin aikoja syömättä, tavallisesti noin 15 tuntia.

Muistaako kehoni, kuinka minun ihmiset ovat syöneet? Kysyn asiaa tutkijoilta

Andelinin karski kuvaus saa minut pohtimaan, onko mahdollista, että kannan mukanani saamelaisten esivanhempieni, isovanhempieni, kenties isäni tapaa syödä. Onko mahdollista, että geenini muistavat, kuinka kansani on syönyt vuosisatoja? Otan yhteyttä tutkijoihin, jotka voivat vastata kysymykseeni:

Voivatko ruokailutottumukseni olla seurausta epigeneettisestä periytymisestä?

Saan vastauksen niin lääketieteellisen kuin genetiikan puolelta: tieteellistä varmuutta asiasta ei ole, koska epigeneettisen periytymisen mekanismeja ei tunneta vielä riittävästi.

Epigeneettisellä periytymisellä tarkoitetaan perinnöllisen tiedon siirtoa solun tai eliön jälkeläiselle ilman, että perinnöllinen tieto on koodattuna DNA:n tai RNA:n sekvenssiin. Lääkäri-isäni on selittänyt asian siten, että joskus geenit nukahtavat, kunnes niiden kantama tieto tai säätely yllättäen aktivoituukin myöhemmässä sukupolvessa.

Tutkijoista toinen jää pohtimaan asiaa. Hän sanoo, että teoreettisesti on mahdollista, että ruokailurytmi yleistyisi jossain populaatiossa, jos tällaisesta ominaisuudesta on etua populaation selviytymisen kannalta, ja voisi tällä tavalla muodostua periytyväksi ominaisuudeksi. Mutta kuten sanottua: “On mahdotonta sanoa, onko tällaisesta kyse tässä tapauksessa.”

Tutkijoiden vastaus tyydyttää tiedonjanoni. Vaan ei ruokahaluani. Olen kiitollinen siitä etuoikeudesta, että voin ja saan syödä!

Olen kiitollinen myös Andelinille, joka näki vaivan kirjoittaakseen ylös siitä, kuinka saamelaiset Utsjoella söivät 160 vuotta sitten. Vasta silloin ymmärrän, kuinka syöminen (ruokavalinnoistamme puhumattakaan!) on poliittista. Kenties siihen liittyvä häpeäkin: ”Hei sori taas, kun syön näin paljon.”

Sanotaan, että kuuntele kehoasi. Näin aion jatkossakin tehdä. Ehkä kunnioittaa sen mahdollisia historiallisia viestejä – anteeksi pyytelemättä.

Joiku vai ihmisoikeudet – liityn protestiin Tel Avivin Euroviisuista

[davvisámegillii]

Minulla on ongelma. Se alkoi toukokuun 12. päivänä vuonna 2018. Silloin israelilainen Netta Barzilai voitti Eurovision-laulukilpailun ja julisti: “Next time in Jerusalem!” Eurooppa hurrasi Toy-kappaleelle ja Israelin valtion liput liehuivat. Lava täyttyi konfetista, mahani oudosta tunteesta. Suljin television hämmentyneenä ja livahdin sänkyyn. Yön viimeinen ajatus meni kolonisoituun Palestiinaan.

Varhaisin Euroviisu-muistoni on noin viiden kuuden vuoden iässä. Olohuoneen oven karmissa oli vapun jäljiltä värikkäitä ilmapalloja. Äiti oli tehnyt rinkeleitä, jonka sokerit kutittivat huuliani samalla, kun seurasin Euroviisuja myöhään illalla. Tytölle, joka varttui Buncce-dievván juurella Saamenmaan sydänmailla, Vanhassa Karigasniemessä, Euroviisut toivat maailman silmien eteen.

Joka ikinen kevät liimauduin television ääreen seuraamaan maailman suurimman laulukilpailun finaalia, jota nykyään arviolta 180 miljoonaa silmäparia seuraa ympäri maailman aina Uudessa Seelannissa saakka. Kerran vuodessa ihmiset kokoontuvat yhteen seuraamaan nelituntista finaalilähetystä, joka pyörii keskinkertaisen musiikin ympärillä.

Jo varhain ymmärsin, että kyse on politiikasta. Oli maita, joista tykättiin ja oli maita, joista ei tykätty. Kun Euroopan yleisradioliitto EBU lanseerasi vuonna 2015 anti-buuaus-teknologian Venäjän hyväksi, älähdin: “Älkää rajoittako ihmisten ilmaisunvapautta!”

Kööpenhaminassa ollut Euroviisu-yleisö buuasi poikkeuksellisen kovaäänisesti Venäjän esitykselle vuonna 2014, kun Venäjä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin oli vallannut Krimin niemimaan Ukrainassa. Kaksi  vuotta meni ja yleisö äänesti voittoon Krimin tataarin Jamalan, jonka kappale “1944” kertoi kansansa pakkosiirrosta.

Sitten se alkoi. Vain kaksi päivää Netta Barzilain voiton jälkeen uutistoimistot kertoivat Israelin armeijan väkivaltaisesti tukahduttaneen palestinaalaisten protestin Gazassa. Palestiinalaiset demonstroivat Yhdysvaltojen suurlähetystön siirtämistä Tel Avivista Jerusalemiin. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump oli täysin tietoinen siirron aiheuttavan provokaatiota ja vastarintaa.

Verilöylyä ja kevyitä twiittejä

14.5.2018 maailma seurasi lohduttomana vierestä, kun Israelin armeija avasi tulen siviilejä kohtaan Gazassa tappaen 62 ihmistä, joiden joukossa oli kuusi lasta. Hyökkäyksessä loukkaantui yli 2 400 ihmistä. Trump sivuutti verilöylyn twiittaamalla: “Big day for Israel. Congratulations!” Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu twiittasi, että “jokaisella valtiolla on velvollisuus puolustaa omia rajojaan”.

Aivan kuin Palestiinalla todellisuudessa olisi edes vapautta sotilaalliseen hyökkäykseen: palestiinalaisten aseina olivat kivenmurikat, joita he heittivät muurien sisältä. Ydinasevaltio Israel teurasti mielenosoittajat kuin karjan.

Helvetti maan päällä. Siksi Palestiinaa ja sen ihmisten kohtaloa on kutsuttu. Toimittaja Mervi Vuorela tiivistää (Rumba 28.02.2019): Israel on apartheid-valtio, joka miehittää laittomasti Palestiinaa sekä osia Syyriasta. Se tappaa jatkuvasti mielenosoittajia, rajoittaa palestiinalaisten liikkumista, tekee maa- ja vesikaappauksia sekä tuhoaa koteja, kouluja ja viljelmiä.

Suomenpalestiinalainen Noor Assad kertoo Seura-lehdessä, kuinka hänen isovanhempiensa kodit tuhottiin Palestiinassa ja niiden tilalle istutettiin puita:

”Sitä tapahtuu usein: muun muassa järjestö nimeltään Jewish National Fund (JNF) on mukana metsänistutusprojekteissa, joiden tarkoituksena on häivyttää maan entinen historia ja näyttäytyä puita istuttavana luonnonystävänä peittäen samalla tehtyjä vääryyksiä. Ilmiö tunnetaan myös nimellä greenwash.”

Euroviisut tarjoavat tilaisuuden pinkkipesuun

Samalla, kun Gazan saarto jatkuu, valmistaudutaan Israelissa tämän vuoden Euroviisujen järjestämiseen. Pääministeri Netanyahun uhosta huolimatta järjestää Euroviisut poliittisesti jännitteisessä Jerusalemissa Euroopan yleisradioliitto EBUssa toimittiin viisaasti, kun Euroviisut järjestetään maan pääkaupungissa Tel Avivissa Jerusalemin sijaan.

Israelia on syytetty myös pinkwashing-ilmiöstä, jossa pinkkipestään ihmisoikeusloukkauksia korostamalla seksuaalivähemmistöjen aseman parantumista. Euroviisut tarjoavat tähän lisätyökaluja, ja siksi jotkut artistit, kuten saamelaisartisti Mari Boine, ovat ilmoittaneet protestoivansa tämän vuoden Euroviisuja (katso täältä, ketkä kaikki artistit Euroopasta ovat kulttuuriboikotissa mukana). Yksi voimakkaimmista Israel-protesteista kuultiin Islannista, jossa yli 15 000 ihmistä allekirjoitti – vain vuorokauden aikana – vetoomuksen, jossa vaadittiin Islannin jättäytyvän pois tämän vuoden kisoista.

Perinteestäni poiketen liityn niiden kulttuuriboikotoijien seuraan, niiden, jotka jättäytyvät pois Euroviisu-huumasta. Olen ollut kuin koko kisaa ei olisi olemassakaan, kunnes sosiaalisen median syötteeni täyttyvät kauan odotetusta uutisesta: Euroviisuissa kuullaan saamelaisten arkaaista laulantaa, joikua!

Norjan Euroviisu-edustaja KEiiNOn hulvattomassa Spirit in the Sky -kappaleessa kuullaan Fred René Buljon voimakas ja voimaannuttava (!) joikuosuus, joka on sovitettu kevyeen pop-viisuun. Euroviisu-fanina tämä on ollut oma pieni toiveeni jo vuosikymmenen ajan. “Dare to dream!”, kuten Tel Avivin Euroviisu-sloganissa kehotetaan.

fred_buljo
Kautokeinolainen Fred René Buljo esittää joiun osana Spirit in the Sky -kappaletta. Kuva: NRK

Katsottuani KEiiNOn hyvän mielen esityksen tajuan, että minulla on ongelma. Se koskee sitä kärsimystä Palestiinassa, minkä vuoksi toukokuun 18. päivänä en pysty samaistumaan siihen kuplivaan iloon, jota Euroviisut ovat tarjoilleet minulle kaikki nämä etuoikeutetut vuodet. En pysty iloitsemaan joiusta, joka raikaa maassa, joka kolonisoi toista maata. Ehkä heilläkin on unelma.

Dare to dream, Palestine.

 

Suositeltavaa lukemista aiheesta Israel ja Euroviisut:

Michael Segalov: I love Eurovision, but Jerusalem 2019 will be no cause for celebration (The Guardian/2018)

Milja Rämö: Euroviisut antavat Israelille laajan tilan maabrändäykselle (The Ulkopolitist/2018)

Jari Tamminen: Odottamisen valtakunta (Voima/2018)

Mervi Vuorela: Suomen on jätettävä Israelin Euroviisut väliin (Rumba/2019)

Mitäs me väsyneet saamelaiset, maailman tutkituin kansa

Viesti kilahtaa sähköpostiini. Se on Ranskasta, jostain sen lukuisista yliopistoista. Sähköpostissa ranskalainen maisteriopiskelija tiedustelee, voisiko hän haastatella minua pro gradu -tutkielmaansa identiteetistäni, ja pyytää suosittelemaan muita saamelaisia, johon hän voisi olla yhteydessä. En tunne viestin lähettäjää. ”Hän on varmaan älykäs, mukavakin. Kenties luokkansa priimus”, ajattelen. Silti muotoilen vastaukseni hänelle tavalla, jollaisella en koskaan aikaisemmin ole uskaltanut vastaaviin, säännöllisiin, pyyntöihin vastata.

Uskontotieteen professori Juha Pentikäinen totesi vuonna 1995 Saamelaiset: pohjoisen kansan mytologia -teoksessaan, että saamelaiset kuuluvat Yhdysvaltojen alkuperäisväestöjen ohella maailman tutkituimpiin väestönryhmiin. Arktinen ja eksoottinen saamelaisväestö on aina vetänyt tutkijoita puoleensa: historiankirjoituksen näyttämölle saamelaiset ajautuivat jo vuonna 98 Tacituksen Germania-teoksen myötä.

Saamelaisia on käsketty riisuutumaan alasti, jotta heitä on voitu kuvata ja mitata. Heiltä on otettu verinäytteitä geeni- ja muita tutkimuksia varten. Heistä on tehty merkintöjä niin perhetaustasta, kehon pituudesta, silmien ja hiusten väristä, nivelistä, luista ja lukuisista muista fyysisistä ja ei-fyysisistä ominaisuuksista. Heidän etninen usko pyrittiin kitkemään ja samaanilaitoksen riittivälineet joko tuhottiin tai lähetettiin Euroopan eri museoihin hämmästeltäviksi ja tutkittaviksi.

Joskus kokonaisia saamelaisperheitä poroineen lähetettiin näytille Keski-Euroopan kummajaisnäyttelyihin.

Kun saamelaiset ulkopuolisiin tutkijoihin väsyivät

Vuosisatojen ajan saamelaisia on tutkittu ajan hengen mukaisten ideologioiden ja suuntausten innoittamina välittämättä siitä, ovatko saamelaiset itse hyötyneet tutkimustuloksista.

Monissa tapauksissa tutkimus ei ole vain rasittanut saamelaisyhteisöjä, vaan aiheuttanut suoranaista kärsimystä ja ahdistusta. Näistä mainittakoon Suomessakin vielä vuonna 1968 tehdyt saamelaisten rotuhygieeniset tutkimukset sekä saamelaisten hautojen kaivelu esimerkkeinä tutkimuksista, jotka ovat kohteillensa tai omaisille aiheuttaneet traumoja ja lisänneet niin epäluuloa kuin epäluottamusta tutkimuksia ja tutkijoita kohtaan.

Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua!

Epäluulo tulee esille esimerkiksi valtioneuvoston marraskuussa 2018 julkaistussa Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraportissa. Siinä tuodaan esille, että kuultujen saamelaisten mukaan nämä eivät haluaisi tutkijoita mahdollisen totuus- ja sovintokomission komissaareiksi.  Syyksi esitetään saamelaisten kokemukset, joiden mukaan tutkijat ajavat ennen kaikkea omia intressejään.

Pentikäinen huomauttaa, että saamelaisten kokema tutkimusväsymys alkoi näkyä tutkimuskentällä: saamelaiset väsyivät tutkijoihin. Vitsin mukaan saamelaiseen perheeseen kuuluu laajan perhepiirin lisäksi myös tutkija, joka väsymättä havainnoi eksotisoitavaa tutkimuskohdettaan.

Enää tuo vitsi ei naurata.

“Ei mitään meistä ilman meitä”

Saamentutkimukseen alkoivat puhaltaa uudenlaiset tuulet, kun saamelaiset itse ryhtyivät tuottamaan saamentutkimusta ja vaatimaan alkuperäiskansametodien mukaisesti saamentutkimuksen eettisiä ohjeita. Niissä painottuu saamelaisyhteisön osallisuus, osallistaminen ja omistajuus sekä sen varmistaminen, että tutkittu tieto hyödyttää saamelaisyhteisöjä.

Vammaisoikeusliikkeen tunnuslause “Ei mitään meistä ilman meitä” sanoittaisi osuvasti myös uudenlaista asennetta työskentelyssä alkuperäiskansojen, taikka minkä tahansa vähemmistön parissa.

Saamentutkimuksen eettinen ohjeisto on tarkoitettu kaikille riippumatta tutkijan etnisiteetistä. Samoista periaatteista hyötyisivät myös toimittajat ja taiteilijat, joiden työ jossain suhteessa muistuttaa läheisesti tutkijan luovaa työtä.

Saamentutkimuksen eettisten ohjeiden keskeisimmän sisällön voisi tiivistää seuraaviin kysymyksiin, joita jokaisen saamentutkimuksesta haaveilevan soisi kriittisesti pohtivan ennen työhön ryhtymistä:

  • Mistä tutkimuksen tarve kumpuaa?
  • Kuinka varmistat sen, ettei tutkimuksesi rasita jo ennestään tutkimuksilla rasitettuja informantteja ja saamelaisyhteisöjä?
  • Ketä tutkimus hyödyttää: saamelaisyhteisöjä, yhteiskuntaa, tutkijaa itseään?

Mikäli tarve tutkimuksen teolle nousee henkilökohtaisesta uteliaisuudesta saamelaisia kohtaan, voi olla, ettei tutkimus hyödytä yhteisöä, jolta materiaali kerätään. Moni varmasti haukkoo henkeään kuullessaan, että alkuperäiskansatutkimuksen yhtenä periaatteena pidetään hyödyllisyyttä alkuperäisväestölle. Tiedehän kuuluu kaikille! Jokainen saa tutkia, mitä haluaa!

Niin saakin, mutta on eri asia, kannattaako. Sellaisia ihmisryhmiä, jotka ovat hauraamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kokeneet kaltoinkohtelua tieteen nimissä, on tänä päivänä kohdeltava erityisellä hienovaraisuudella ja kysyttävä aivan erityisesti: onko tämä tutkimus tärkeää?

Oman tahdon hapuilevat ensiaskeleet

Vastaan Ranskasta tulleeseen sähköpostiin. Aloitan: ”Thank you for your kind message.” Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua! En näe tutkimuksessa itselleni taikka yhteisölleni mitään merkitystä enkä täysin ymmärrä, miksi identiteettini kiinnostaisi ketään. Muotoilen viestini kuitenkin kauniisti, jotta vastaanottaja ei loukkaantuisi. ”Let’s be in touch and I hope all the best for your important research!”

Jään epäuskoisena tuijottamaan kirjoittamaani tekstiä. Mikä saa minut, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, suostumaan ventovieraiden ihmisten pyyntöihin avautua hyvin intiimeistä asioista? Alistua, kenties miellyttääkin?

Pyyhin kaiken pois, sellaisen, joka tuntuu toistavan jotain, josta haluan päästä eroon. Aloitan alusta ja kun olen valmis, painan lähetä-painiketta. Viestissä lukee:

”Thank you for your kind message. Unfortunately I see very little relevance in your study to me personally and my community. Please understand my refusal and don’t take it personally. I am just tired. I am tired strangers constantly approaching my people for the sake of science. Kindly, Helga West.”

Rikas, rakas nelikielinen perhe(helvetti)arkeni!

On taas se aika päivästä, jota eniten inhoan. Uuvuttavan kaupunkielämäpäivän jälkeen, noin iltaseitsemän aikaan, istahdamme yhdessä alas syömään illallista. Jälleen olen toiveikas, josko se nyt menisi hyvin: keskustelu syömisen lomassa. Ajatuksissani siintävät kiihkeät keskustelut maailmanpolitiikan uusimmista käänteistä, keskusteluistamme, joihin uskon kaksivuotiaammekin kykenevän osallistuvan tasaveroisesti.

Jompikumpi kysyy ”so, what’s new?” ja toinen alkaa väsyneesti tai innostuneesti vaahtoamaan. Ei mene aikaakaan, kun kaksivuotiaskin osallistuu keskusteluun, hermostuneesti. Hän huutaa: ”Ii oaččo háleštit! (suom. “Ei saa keskustella!”). Vanhempien säälittävää yritystä keskustella mistä tahansa aiheesta englanniksi seuraa kaksivuotiaan itkuhuutoraivarit. Pojan kyyneleet sekoittuvat höyryävään nuudelisoppaan. Hän ei ymmärrä englantia.

Paremmin ei mene myöskään virolaisella puolisollani, joka jää minun ja pojan pohjoissaamenkielisten keskusteluidemme ulkopuolelle. Arkemme on toisinaan puuduttavaa konsekutiivitulkkausta. Yhteistä kieltä perheellämme ei ole. Vaikka kieliä olisi mistä valita.

Sekä minä että puolisoni olemme kaksikielisiä – mutta eri kielissä. Englanniksi flirttailu tuntuikin heti luontevalta, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Minä en tapaamisemme aikoihin ollut harjaantunut englannin kielen käyttäjä, mutta puolisoni on äidinkielentasoinen myös englannissa, koska on opiskellut ja työskennellyt Yhdysvalloissa.

Kerrottakoon hänestä, että mikä tulee kieliin, hän on tarkka! Tämä tarkoittaa, että hän kokee pakottavaa tarvetta korjata englannin kieleni ääntämystä, kielioppia ja rakennetta, kun virheeni ylittävät häiritsevän ja nolon rajan. Tämä raja paukkuu usein. ”If you were in a diplomats’ dinner and you would use such a language, it would be a scandal”, hän leikkisästi uhmaa.

Monikielinen ja kansainvälinen perhearkemme ei ole glamoröösiä diplomaattipiireissä liihottelua, vaan ainaista kipuilua ja tasapainoilua eri kielten välimaastoissa. Propagandaa uhanalaisimman kielen puolesta, kielipoliittista elämänsuunnittelua, johdonmukaisuutta naurettavuuteen asti. Sanopas siinä leikin lomassa, lennosta, mikä on ’kauko-ohjattava auto’ pohjoissaameksi.

Kun lapsen jokin kielitaito vahvistuu, toinen alkaa jo rapistua. Monikielisyys on sen hyväksymistä, että eri kielitaitojen välillä voi olla suuriakin laatueroja. Iloitsemista pienistä onnistumisista, ja huolta takapakeista. Aivosumua, joka fyysisesti tuntuu siltä, että aivojen kielisiimat ovat tuhannen sykkyrällä. Aino Inkeri Ankeisen tavoin tekeekin usein mieli huutaa: ”Voi Luoja, ota minut jo pois täältä monikielisestä perhehelvetistä!” Väsyneinä hetkinä fantasioissani lähden ulos ilman kenkiä ja pakenen Monikielisten perheiden ensi- ja turvakotiin. Siellä minut kytketään laitteeseen, joka palauttaa rasittuneiden aivojeni tehdasasetukset.

“Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.”

Arjen pinnallisten ja syvällisten asioiden säätäminen ja sählääminen usealla eri kielellä on valtava voimainkoetus aivoilleni, jotka pahimmillaan luisuvat Finglishin tasolle (“Would you please check whether I left kurahousut and kumisaappat in the stroller?”). Parhaimmillaan kieli tuntuu niin luontevalta itseilmaisulta, ettei siihen kiinnitä lainkaan huomiota, kunnes amerikkalainen keskustelukumppani keskeyttää kysyäkseen, mistä olen voinut oppia sanastoa, jota tapaa vain yläluokan hienostelupiireissä (”reify”, ”fornication”, ”weisenheimer” ”flora” suolistobakteereista puhuttaessa). Ihmettelen, eikös nämä ole jokatyypin peruskauraa.

Mutta sellaisia kielet ovat, niitä voi oppia kuin varkain. Siitä huolimatta olen usein haaveillut yksikielisestä arjesta. Monesti mietin, että se varmasti olisi hienoa, harmonista. Poikani ei ole wunderkind enkä minä ole wonderwoman, elämämme vain sattuu olemaan runsaskielistä. Tähtihetkiäkin on. Kun puolisoni laulaa venäjäksi pojalle tuutulauluja, sydämeni sulaa toffeeksi ja ajattelen, että tsiljoonakielisyys on elämän tarkoitus. Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.

Kun pakosta joutuu venyttämään aivosolusia, ne saattavat yllättää. Kuuntelen intensiivistä keskustelua viroksi, ja suustani putkahtaa vironkielinen sivuhuomautus liittyen asiaan (toivottavasti). Vastaan suomalaiselle työkaverilleni saameksi ja pojalleni englanniksi. Helsingin keskustassa guljaillessani hymähdän itsekseni venäjänkielisten keskinäiselle sananvaihdolle. Luen tieteellistä artikkelia ruotsiksi tai norjaksi ja vaikka en siitä erityisemmin nauti, luenpahan.

Raja-aidat kielten välillä pakenevat.

Istumme yhdessä nauttimaan illallista. Toiveeni on, tälläkin kertaa, että saisimme aikaan edes pienen keskustelun ilman, että kukaan suuttuu, hermostuu tai poistuu pöydästä turhautuneena. Kysyn: ”Well, what’s new in the world?” Saan vastaukseksi yksityiskohtaisen analyysin uusimmista maailmanpolitiikan käänteistä. Pienimmäinen, joka täyttää kohta jo neljä, syö tyynesti ja kysyy omalla vuorollaan: ”Muhto gii lea Trump?” (suom. “Mutta kuka tämä Trump mahtaa olla?”) Purskahdamme mieheni kanssa nauruun. Olemme löytäneet yhteisen kielen, vaikka emme edes ole.

Monikielinen arki ei tee perheestämme eksoottista eikä fiksua. Monien yhteisten kitkaisten vuosien varrella olemme kuitenkin oppineet sietämään monia tahmeita tilanteita, joista monikielinen arki väistämättä koostuu.

Päiväkodin vanhempainillassa monikielisyysasiantuntija puhuu. Hän korostaa, kuinka tärkeää on, että vanhempi puhuu lapselle sitä kieltä, jonka osaa parhaiten. Hän neuvoo puhumaan kieltä niin hyvin kuin mahdollista, puhdasoppisesti. Kuuntelen pitkästyneenä lasittunut katse silmissäni ja mietin, kuinka itsestäänselvä neuvo on. Uskon omaavani kuitenkin hiukka hauskemman neuvon, ja se on takataskussani: kieltä oppii elämällä.

(Ja ehkä vähän myös sähläämällä.)

 

Syys-marraskuussa kirjoittaja työskentelee Kulttuuria kaikille -palvelun projektissa Monikielisyys ja moninaisuus kulttuurikentän voimavarana.

Afrikan auringon alla… välkehtii ahavoitunut Bachelor Sápmi

Kotimaisessa Bachelor Suomi -deittiohjelmassa etsitään tosirakkautta eteläafrikkalaisissa puitteissa. Mutta miltä näyttäisi kotimainen Bachelor Sápmi -versio, joka kuvattaisiin, missäpä muualla kuin Saamenmaalla?

Olen osallistunut kotimaiseen Bachelor Sápmi -realityohjelmaan, jossa 18 saamelaisnaista kilpailee unelmien saamelaispoikamiehen sydämestä. Iloitsen, että kuvauspaikkana toimii saamelaiskylä Báršši Tenojokilaaksossa, vain kivenheiton päässä lapsuuteni kotitalostani. Puhkun itsevarmuutta, jota kotikenttäetu vielä korostaa. Mikään ei voisi tulla välillemme, minun ja bachelorin. Tosin en ole vielä tavannut tätä Saamenmaan heart-throbia, kunnes korviini kantautuu tieto, että hän on aitassa, ja päätän lähteä häntä valloittamaan siltä istumalta.

Ulos päästyäni katseeni kiinnittää valtava, kimalteleva lumikinos, jonka vitivalkeutta pysähdyn ihailemaan. Mietin: ”Herraisä, tuo lumikinos on upea!” Ihastellessani lumihankea melkein unohdan tavoitteeni: vajaviettelyynhän tässä on lähdetty. Juostessani matkalla vajaaseen värikkäästi pukeutunut alkuperäiskansa hurraa minulle ojassa. Sisters & brothers, tässä sitä nyt mennään!

Ylläolevaa ei ole tapahtunut vaan se on filmikohtaus, jonka aivoni tuottivat yöllä katseltuani liian monta Bachelor Suomi -episodia putkeen. Silmä kovana olen seurannut tänäkin keväänä kotimaista realityohjelmaa, jossa 18 sinkkunaista tavoittelee valloittavansa Bachelor Suomen sydämen Etelä-Afrikan auringon alla. Jokainen deittikutsu alkaa seuraavin sanoin: “Afrikan auringon alla…”

Mitään suomalaistahan ohjelman puitteissa ei ole, vaan konsepti on lainattu Yhdysvalloista. Aktiviteettien, kuten viinitastingin, ilmajoogan ja safarireissun, tuoksinnassa katsellaan silmiin ja yritetään tutustua toiseen: Oletko valmis etäsuhteeseen? Oletko rymypää vai rauhallinen? Tykkäätkö homejuustosta?

Toinen syypää eriskummalliseen uneeni löytyy yöpöydältäni. Kun pullantuoksuinen naiskuva kaipaa tuuletusta, kaivan kirjahyllystäni esiin erään pomminvarman klassikkoteoksen. Ei, se ei ole kaksiosainen Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli eikä Minna Canthin näytelmien alkuperäisnidospino vaan Märät säpikkäät -duon Kirste Aikion ja Suvi Westin Sápmi Underground – Saamelaisten käyttöopas (Johnny Kniga, 2013). Siinä West ja Aikio yhdessä kulttuuriantropologi Esa Salmisen kanssa kirjoittavat hardcore tietokirjaa saamelaisista, glitterpilke silmäkulmassa.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Bachelor Suomen yksi naiskilpailijoista kertoi unelmistaan, tajusin, kuinka oudoilta ne kuulostivat korviini. Hän sanoi: ”Unelmissani minulla on talo, mies ja kaksi lasta.” Olin ihan, että mitä ihmettä, että mikäs se tuommoinen unelma on? Mitä se tarkoittaa?  En ymmärtänyt selkosuomea, ja asia jäi minua vaivaamaan. Niinpä aloin pohtia, miltä samainen realityohjelma näyttäisi saamelaiskontekstissa.

Bachelorin Sápmi -versiossa unelmien poikamies ei ole salimörssäri, parempi oikeastaan, jos hän ei käy salilla pukertamassa ollenkaan, vaan saa luonnolliset lihaksensa ja kaarensa kehoonsa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Bachelor Sápmin rekrytoinnissa ykköskriteerinä ei ole ekonominen menestys vaan CV ekologisessa pärjäämisessä. Nämä taidot punnitaan tosielämän realitytestissä, kun Bachelor Sápmi vie kandidaatteja joelle, tunturiin, poroetusaidalle. Kuvausten vuodenaika luonnollisesti määrittelee aktiviteetit.

Entäpä naiset? Minkälaisia saamelaisnaisia ohjelmassa olisi mukana? Harrastaisivatko he vapaa-ajallaan kilpa-agilitya tai cheerleadingia? Vai menisikö heidän vapaa-aikansa saamelaispoliittisessa ohjelmanjulistuksessa ja duodji-käsitöiden parissa? Tai mikä kiinnostavinta: Mistä he ”villalla” eli mökkipahaisessa keskenään keskustelisivat? ILO 169 -yleissopimuksen ratifioimisesta, vastarinnasta, uusimmista gákti-trendeistä, Euroviisuista?

Pohjoinen Sápmi-alue tarjoaisi lemmenkaipuisille paljon täysin kotimaisia ja ekologisia virikkeitä, joiden lomassa kemiat ja luonteenpiirteet tulisivat näppärästi testattua. Siitähän Bachelor-aktiviteeteissa on kyse.

Mikäli kuvaukset olisivat kesällä, Bachelor Sápmi saisi arvokasta informaatiota mahdollisesta tulevasta puolisostaan, mikäli tämä jatkuvasti valittaisi inisevistä hyttysistä ja kroonisesti kalanhajuisesta keittiöstä, vaikka edellinen kala syötiin jo kaksi päivää sitten. Orastavan mustasukkaisuuden ja sekopäisyyden levelin voisi testata kesän saamelaisfestareilla. Mikäli vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarvitaan, niin vesicross-kelkkakisailusta saataisiin realityformaatissa kaivatut adrenaliinit kohoamaan.

Mix & mingle -koktailitilaisuus olisi tietenkin savunkatkuisessa laavussa, jonka tulisijan ympärillä osallistujat istuskelisivat porontaljojen päällä. Siellä istuskelisi rennosti myös Bachelor Sápmi, joka verkkaisesti ja harvasanaisesti punnitsisi tarkoin sanomisensa: ”Kyllä se on Elle-Káre nyt semmoinen juttu, että sinä joudut laavusta poistumaan. Oaidnaleapmái!” Selitysten perään olisi turha kysellä.

Loppuhuipennuksena käytäisiin yön yli kestävillä treffeillä, jotka olisivat romanttiset vaellusreitit tuntureiden laeilla. Makuupusseja mukaan tarttuisi vain yksi. Finaalikaksikon voittaja selviäisi joiulla, jonka Bachelor Sápmi olisi valitulleen tehnyt. Jotta kaikki ei olisi aivan näin helppoa, viimeisenä tehtävänään naiskaksikon tulisikin päätellä, kumpaan heistä ironinen joiku luonteenpiirteistä paremmin sopisi.

Tämän kaiken sanottuani otsikon pitäisikin olla:

Pohjoisen yöttömän yön auringon alla välkehtii ah, niin ahavoitunut Bachelor Sápmi.

 

PS: Märät säpikkäät, tulkaa pian takaisin. Teitä on jo kova ikävä.

Sinulle saamelaispoika, joka hukkasit nutukkaasi Helsingin Hakaniemeen

Duojár eli saamenkäsityötaitoinen sanoi kerran, että hänestä surullisinta on duodji, jota kukaan ei käytä. Minusta vielä surullisempaa on löytää hylättyä duodjia eli saamenkäsityötä paikassa, jonne se ei kuulu. Tämä kirjoitus on sinulle, pieni saamelaispoika, joka hukkasit nutukkaasi keskelle vilkasta Helsinkiä.

Siitä on tullut kuluneeksi tasan neljä vuotta, kun löysin nutukkaasi. Perjantaisin minulla oli tapana vierailla Helsingin second hand -putiikeissa, joista suosikkini on Hakaniemessä sijaitseva Fida-lähetystori.

Helsingin Fidat sekä niiden yllätyksellinen valikoima ovat tulleet minulle tutuiksi pääkaupungissa viettämieni vuosien aikana. Second hand tarkoittaa minulle, että tavaralla tai tekstiilillä on oma tarinansa, ja ehkäpä metsästän enemmän noita tarinoita kuin täydennystä kotiini.

Vaistomaisesti nappasin ne syliini kuin pienen hylätyn vauvan.

Harrastuksellani on myös kääntöpuolensa. Usein näissä liikkeissä törmään saamelaispukujäljitelmiin taikka irvokkaisiin nukkeihin, joilla ei ole mitään tekemistä saamelaisuuden kanssa. Joskus nämä ärsyttävät minua siinä määrin, että olen salaa haaveillut järjestäväni taideperformanssin, jossa ostaisin kaikki Helsingin kierrätysliikkeissä myytävät mauttomat saamelaisaiheiset esineet ja polttaisin ne näyttävästi. Koska harrastukseni eivät kuitenkaan ole tulenkatkuisia bensaa liekkeihin -tyylisiä performansseja, olen hyväksynyt saamelaisuutta vääristelevät esineet osaksi Suomen historiaa. Tarinahan sekin on.

Tällä kertaa huomioni varasti kuitenkin nutukkaasi eli poron koipinahasta valmistetut perinteiset talvikenkäsi. Vaistomaisesti nappasin ne syliini kuin pienen hylätyn vauvan. Pelkäsin niiden näet joutuvan vääriin käsiin, olimmehan Hakaniemessä, jossa bussit huristelevat taukoamatta Hämeentietä pitkin ja jossa lumi on muuttunut harmaaksi, likaiseksi sohjoksi. Kävelitkö sinä pitkin kolmatta linjaa nutukkaillasi, kun pakkaset olivat vielä kireämpiä?

IMG_8828 (640x427)
Nutukkaasi kuvattuina helmikuussa 2018.

Nyt nutukkaillasi ei ole kävelty enää pitkiin aikoihin.

Todennäköistä onkin, että sinä olet totta, ja oli aika, jolloin sinä olit.

Maksoin talvijalkineistasi 7,50 €. Minusta se oli naurettavan halpa hinta aidosta saamelaiskäsityöstä, josta normaalisti pulittaisin satoja euroja. Syy poikkeuksellisen edulliseen hintaan on traaginen: niillä ei ollut enää omistajaa. Nutukkaiden kohdalla tämä on kuitenkin epätodennäköistä, saamenpuvun eli gáktin kohdalla mahdotonta: ne tehdään aina kantajallensa oman saamelaisalueen ja suvun mittojen mukaan (lue täältä, mitä gákti kantajallensa merkitsee).

Todennäköistä onkin, että sinä olet totta, ja oli aika, jolloin sinä olit.

Olen pohdiskellut, kuka mahdoit olla, ja kuinka henkilökohtaiset jalkineesi päätyivät kansainvälisen Fidan kenkähyllylle. Muuttiko perheesi kenties pääkaupunkiseudulle 1960-luvulla monien muiden saamelaisten tapaan työn tai koulutuksen perässä? Mikäli näin on, haluan kertoa sinulle, että 60 vuotta myöhemmin meitä saamelaisia on täällä monin kerroin enemmän. Mutta harvalla meistä on täällä omat nutukkaat.

Yhden asian tiedän sinusta varmuudella. Jalkineidesi koosta päätellen olet kuusi- seitsenvuotias. Ehkä olet juuri aloittanut koulun ja lakannut käyttämästä karvakenkiäsi? Minusta on surullista, etteivät nutukkaasi löytäneet uutta omistajaa sisaruksistasi taikka serkuistasi. Kun pitelen karvakenkiäsi sylissä, ymmärrän, että jotain on katkennut.

lappalaisnukke (360x640)
Sörnäisten Fidassa 5,5 € maksava puu-ukko ei ole vielä löytänyt uutta omistajaa.

Kaiken saamelaisjäljitelmien seassa huomasin silmänräpäyksessä, että nutukkaasi ovat aidot saamelaisjalkineet. Kuinka on mahdollista, että minä – suhteellisen taitamaton duodjissa – kykenen sekunnin murto-osassa erottamaan aidon jäljitelmästä? Annas kun kerron.

Koko ikäni olen nähnyt nutukkaita siitä huolimatta, että olen kohta puolet elämästäni asunut saamelaisalueen ulkopuolella. Verkkokalvoilleni on piirtynyt kolmiulotteinen kuva gáktistä ja sen asusteista, kuten nutukkaista. Hajuaistini muistaa, miltä käsitelty poronnahka tuoksuu ja minkälainen ääni syntyy, kun nutukkailla tarvotaan lumessa. (Mitään ääntä ei synny.)

Minulle on kehittynyt silmämitta. Se erottaa aidon jäljitelmästä, hyvin istuvan roikkuvasta ja kauniin rumasta. Silmämittani ei kuitenkaan ole niin tarkka, että pystyisin omin tietotaidoin kertomaan, mistä sinä olet kotoisin. Tämän selvittämiseksi käännyin yhteisöni puoleen.

Duodjia minua paremmin tuntevat tuttavani arvioivat, että sinä saatat olla kotoisin saamenmaan itäosasta, josta itsekin olen kotoisin. Arvioitu kotiseutusi tosin on laaja, se ulottuu Vuotsosta aina Norjan Karasjoelle saakka.

Et pysty kertomaan, kuka jalkineesi on juuri sinulle tehnyt, mutta ne puhuvat puolestasi. Eräs ystävistäni on vaikuttunut kauniisti koristelluista nutukkaistasi, joita hän kutsuu kurenutukkaiksi, pohjoissaameksi guregoikkehat. Toisen mielestä taas tekijä on osannut työnsä, mutta hän olisi voinut olla duodjissaan hitusen tarkempi. Kun pohdimme sitä, mahtoiko nutukkaidesi tekijä olla saamelainen, eräs ehdotti tarkastelemaan lankaa, jolla nahkaosat on ommeltu yhteen. Mikäli ne olisi ommeltu poron suonilangalla, todennäköisesti nutukkaidesi tekijä oli saamelainen, ehkäpä äitisi, mummosi tai joku tädeistäsi.

IMG_8818 (640x427)
Jalkineesi ovat saamelaiset karvakengät, joiden kanssa ei käytetä pauloja eli kurenutukkaat.

Koska tuttavani näkivät nutukkaasi vain kuvan välityksellä, langan tutkiminen jäi tehtäväkseni. Aluksi pistosten lanka näytti tavanomaiselta ruskehtavalta keinokuitulangalta. Aikani pyörittelin nutukkaiden sisäosia vastauksen toivossa. Kohdassa, jossa ommel päättyy, langan pätkää ei ollut katkaistu tyvestä. Painoin sormenpääni langan ympärille ja pyörittelin sitä. Lanka eli sormieni mukaan ja vaihtoi muotoaan. Tunnistin sitkeän ja liukkaan langan suonilangaksi, samaksi, jolla äitini kanssa kerran teimme ompelia sisnakoruun.

Ostin nutukkaasi, koska koin niiden päätyneen paikkaan, jonne ne eivät kuuluneet. Ajattelin, että mikäli joskus löydän sukulaisiasi, kuuluvat nutukkaasi heille. Ajattelin myös, että mikäli kukaan ei tunnista niitä omakseen, ehkä tulevaisuudessa saisin poikalapsen, joka voisi niitä käyttää.

Kahdeksan kuukautta tapaamisestamme synnytin pojan.

Eilen näytin nutukkaitasi nyt kolmevuotiaalle pojalleni. Kysyin, mitä hän niistä tuumaa. Hän katsoi niitä varauksellisesti kysyen, miksi ne haisevat. Kerroin tuoksun tulevan poronnahasta. Hän kokeili niitä, ja totesimme niiden olevan vielä liian isot. Sitten hän kysyi: ”Ovatko ne samanlaiset, kuin Biehtár-ednos?” Sanoin, että kyllä, Petter-eno käyttää tällaisia Karasjoella. Iloitsin. Silmämitallisuus on periytyvää.

Tulee aika, jolloin jonkun saamelaispojan jalat kasvavat nutukkaisiisi. Toivon, että teemme niille oikeutta, kuka mahdatkaan olla.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.