Joiku vai ihmisoikeudet – liityn protestiin Tel Avivin Euroviisuista

[davvisámegillii]

Minulla on ongelma. Se alkoi toukokuun 12. päivänä vuonna 2018. Silloin israelilainen Netta Barzilai voitti Eurovision-laulukilpailun ja julisti: “Next time in Jerusalem!” Eurooppa hurrasi Toy-kappaleelle ja Israelin valtion liput liehuivat. Lava täyttyi konfetista, mahani oudosta tunteesta. Suljin television hämmentyneenä ja livahdin sänkyyn. Yön viimeinen ajatus meni kolonisoituun Palestiinaan.

Varhaisin Euroviisu-muistoni on noin viiden kuuden vuoden iässä. Olohuoneen oven karmissa oli vapun jäljiltä värikkäitä ilmapalloja. Äiti oli tehnyt rinkeleitä, jonka sokerit kutittivat huuliani samalla, kun seurasin Euroviisuja myöhään illalla. Tytölle, joka varttui Buncce-dievván juurella Saamenmaan sydänmailla, Vanhassa Karigasniemessä, Euroviisut toivat maailman silmien eteen.

Joka ikinen kevät liimauduin television ääreen seuraamaan maailman suurimman laulukilpailun finaalia, jota nykyään arviolta 180 miljoonaa silmäparia seuraa ympäri maailman aina Uudessa Seelannissa saakka. Kerran vuodessa ihmiset kokoontuvat yhteen seuraamaan nelituntista finaalilähetystä, joka pyörii keskinkertaisen musiikin ympärillä.

Jo varhain ymmärsin, että kyse on politiikasta. Oli maita, joista tykättiin ja oli maita, joista ei tykätty. Kun Euroopan yleisradioliitto EBU lanseerasi vuonna 2015 anti-buuaus-teknologian Venäjän hyväksi, älähdin: “Älkää rajoittako ihmisten ilmaisunvapautta!”

Kööpenhaminassa ollut Euroviisu-yleisö buuasi poikkeuksellisen kovaäänisesti Venäjän esitykselle vuonna 2014, kun Venäjä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin oli vallannut Krimin niemimaan Ukrainassa. Kaksi  vuotta meni ja yleisö äänesti voittoon Krimin tataarin Jamalan, jonka kappale “1944” kertoi kansansa pakkosiirrosta.

Sitten se alkoi. Vain kaksi päivää Netta Barzilain voiton jälkeen uutistoimistot kertoivat Israelin armeijan väkivaltaisesti tukahduttaneen palestinaalaisten protestin Gazassa. Palestiinalaiset demonstroivat Yhdysvaltojen suurlähetystön siirtämistä Tel Avivista Jerusalemiin. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump oli täysin tietoinen siirron aiheuttavan provokaatiota ja vastarintaa.

Verilöylyä ja kevyitä twiittejä

14.5.2018 maailma seurasi lohduttomana vierestä, kun Israelin armeija avasi tulen siviilejä kohtaan Gazassa tappaen 62 ihmistä, joiden joukossa oli kuusi lasta. Hyökkäyksessä loukkaantui yli 2 400 ihmistä. Trump sivuutti verilöylyn twiittaamalla: “Big day for Israel. Congratulations!” Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu twiittasi, että “jokaisella valtiolla on velvollisuus puolustaa omia rajojaan”.

Aivan kuin Palestiinalla todellisuudessa olisi edes vapautta sotilaalliseen hyökkäykseen: palestiinalaisten aseina olivat kivenmurikat, joita he heittivät muurien sisältä. Ydinasevaltio Israel teurasti mielenosoittajat kuin karjan.

Helvetti maan päällä. Siksi Palestiinaa ja sen ihmisten kohtaloa on kutsuttu. Toimittaja Mervi Vuorela tiivistää (Rumba 28.02.2019): Israel on apartheid-valtio, joka miehittää laittomasti Palestiinaa sekä osia Syyriasta. Se tappaa jatkuvasti mielenosoittajia, rajoittaa palestiinalaisten liikkumista, tekee maa- ja vesikaappauksia sekä tuhoaa koteja, kouluja ja viljelmiä.

Suomenpalestiinalainen Noor Assad kertoo Seura-lehdessä, kuinka hänen isovanhempiensa kodit tuhottiin Palestiinassa ja niiden tilalle istutettiin puita:

”Sitä tapahtuu usein: muun muassa järjestö nimeltään Jewish National Fund (JNF) on mukana metsänistutusprojekteissa, joiden tarkoituksena on häivyttää maan entinen historia ja näyttäytyä puita istuttavana luonnonystävänä peittäen samalla tehtyjä vääryyksiä. Ilmiö tunnetaan myös nimellä greenwash.”

Euroviisut tarjoavat tilaisuuden pinkkipesuun

Samalla, kun Gazan saarto jatkuu, valmistaudutaan Israelissa tämän vuoden Euroviisujen järjestämiseen. Pääministeri Netanyahun uhosta huolimatta järjestää Euroviisut poliittisesti jännitteisessä Jerusalemissa Euroopan yleisradioliitto EBUssa toimittiin viisaasti, kun Euroviisut järjestetään maan pääkaupungissa Tel Avivissa Jerusalemin sijaan.

Israelia on syytetty myös pinkwashing-ilmiöstä, jossa pinkkipestään ihmisoikeusloukkauksia korostamalla seksuaalivähemmistöjen aseman parantumista. Euroviisut tarjoavat tähän lisätyökaluja, ja siksi jotkut artistit, kuten saamelaisartisti Mari Boine, ovat ilmoittaneet protestoivansa tämän vuoden Euroviisuja (katso täältä, ketkä kaikki artistit Euroopasta ovat kulttuuriboikotissa mukana). Yksi voimakkaimmista Israel-protesteista kuultiin Islannista, jossa yli 15 000 ihmistä allekirjoitti – vain vuorokauden aikana – vetoomuksen, jossa vaadittiin Islannin jättäytyvän pois tämän vuoden kisoista.

Perinteestäni poiketen liityn niiden kulttuuriboikotoijien seuraan, niiden, jotka jättäytyvät pois Euroviisu-huumasta. Olen ollut kuin koko kisaa ei olisi olemassakaan, kunnes sosiaalisen median syötteeni täyttyvät kauan odotetusta uutisesta: Euroviisuissa kuullaan saamelaisten arkaaista laulantaa, joikua!

Norjan Euroviisu-edustaja KEiiNOn hulvattomassa Spirit in the Sky -kappaleessa kuullaan Fred René Buljon voimakas ja voimaannuttava (!) joikuosuus, joka on sovitettu kevyeen pop-viisuun. Euroviisu-fanina tämä on ollut oma pieni toiveeni jo vuosikymmenen ajan. “Dare to dream!”, kuten Tel Avivin Euroviisu-sloganissa kehotetaan.

fred_buljo
Kautokeinolainen Fred René Buljo esittää joiun osana Spirit in the Sky -kappaletta. Kuva: NRK

Katsottuani KEiiNOn hyvän mielen esityksen tajuan, että minulla on ongelma. Se koskee sitä kärsimystä Palestiinassa, minkä vuoksi toukokuun 18. päivänä en pysty samaistumaan siihen kuplivaan iloon, jota Euroviisut ovat tarjoilleet minulle kaikki nämä etuoikeutetut vuodet. En pysty iloitsemaan joiusta, joka raikaa maassa, joka kolonisoi toista maata. Ehkä heilläkin on unelma.

Dare to dream, Palestine.

 

Suositeltavaa lukemista aiheesta Israel ja Euroviisut:

Michael Segalov: I love Eurovision, but Jerusalem 2019 will be no cause for celebration (The Guardian/2018)

Milja Rämö: Euroviisut antavat Israelille laajan tilan maabrändäykselle (The Ulkopolitist/2018)

Jari Tamminen: Odottamisen valtakunta (Voima/2018)

Mervi Vuorela: Suomen on jätettävä Israelin Euroviisut väliin (Rumba/2019)

Mitäs me väsyneet saamelaiset, maailman tutkituin kansa

Viesti kilahtaa sähköpostiini. Se on Ranskasta, jostain sen lukuisista yliopistoista. Sähköpostissa ranskalainen maisteriopiskelija tiedustelee, voisiko hän haastatella minua pro gradu -tutkielmaansa identiteetistäni, ja pyytää suosittelemaan muita saamelaisia, johon hän voisi olla yhteydessä. En tunne viestin lähettäjää. ”Hän on varmaan älykäs, mukavakin. Kenties luokkansa priimus”, ajattelen. Silti muotoilen vastaukseni hänelle tavalla, jollaisella en koskaan aikaisemmin ole uskaltanut vastaaviin, säännöllisiin, pyyntöihin vastata.

Uskontotieteen professori Juha Pentikäinen totesi vuonna 1995 Saamelaiset: pohjoisen kansan mytologia -teoksessaan, että saamelaiset kuuluvat Yhdysvaltojen alkuperäisväestöjen ohella maailman tutkituimpiin väestönryhmiin. Arktinen ja eksoottinen saamelaisväestö on aina vetänyt tutkijoita puoleensa: historiankirjoituksen näyttämölle saamelaiset ajautuivat jo vuonna 98 Tacituksen Germania-teoksen myötä.

Saamelaisia on käsketty riisuutumaan alasti, jotta heitä on voitu kuvata ja mitata. Heiltä on otettu verinäytteitä geeni- ja muita tutkimuksia varten. Heistä on tehty merkintöjä niin perhetaustasta, kehon pituudesta, silmien ja hiusten väristä, nivelistä, luista ja lukuisista muista fyysisistä ja ei-fyysisistä ominaisuuksista. Heidän etninen usko pyrittiin kitkemään ja samaanilaitoksen riittivälineet joko tuhottiin tai lähetettiin Euroopan eri museoihin hämmästeltäviksi ja tutkittaviksi.

Joskus kokonaisia saamelaisperheitä poroineen lähetettiin näytille Keski-Euroopan kummajaisnäyttelyihin.

Kun saamelaiset ulkopuolisiin tutkijoihin väsyivät

Vuosisatojen ajan saamelaisia on tutkittu ajan hengen mukaisten ideologioiden ja suuntausten innoittamina välittämättä siitä, ovatko saamelaiset itse hyötyneet tutkimustuloksista.

Monissa tapauksissa tutkimus ei ole vain rasittanut saamelaisyhteisöjä, vaan aiheuttanut suoranaista kärsimystä ja ahdistusta. Näistä mainittakoon Suomessakin vielä vuonna 1968 tehdyt saamelaisten rotuhygieeniset tutkimukset sekä saamelaisten hautojen kaivelu esimerkkeinä tutkimuksista, jotka ovat kohteillensa tai omaisille aiheuttaneet traumoja ja lisänneet niin epäluuloa kuin epäluottamusta tutkimuksia ja tutkijoita kohtaan.

Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua!

Epäluulo tulee esille esimerkiksi valtioneuvoston marraskuussa 2018 julkaistussa Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraportissa. Siinä tuodaan esille, että kuultujen saamelaisten mukaan nämä eivät haluaisi tutkijoita mahdollisen totuus- ja sovintokomission komissaareiksi.  Syyksi esitetään saamelaisten kokemukset, joiden mukaan tutkijat ajavat ennen kaikkea omia intressejään.

Pentikäinen huomauttaa, että saamelaisten kokema tutkimusväsymys alkoi näkyä tutkimuskentällä: saamelaiset väsyivät tutkijoihin. Vitsin mukaan saamelaiseen perheeseen kuuluu laajan perhepiirin lisäksi myös tutkija, joka väsymättä havainnoi eksotisoitavaa tutkimuskohdettaan.

Enää tuo vitsi ei naurata.

“Ei mitään meistä ilman meitä”

Saamentutkimukseen alkoivat puhaltaa uudenlaiset tuulet, kun saamelaiset itse ryhtyivät tuottamaan saamentutkimusta ja vaatimaan alkuperäiskansametodien mukaisesti saamentutkimuksen eettisiä ohjeita. Niissä painottuu saamelaisyhteisön osallisuus, osallistaminen ja omistajuus sekä sen varmistaminen, että tutkittu tieto hyödyttää saamelaisyhteisöjä.

Vammaisoikeusliikkeen tunnuslause “Ei mitään meistä ilman meitä” sanoittaisi osuvasti myös uudenlaista asennetta työskentelyssä alkuperäiskansojen, taikka minkä tahansa vähemmistön parissa.

Saamentutkimuksen eettinen ohjeisto on tarkoitettu kaikille riippumatta tutkijan etnisiteetistä. Samoista periaatteista hyötyisivät myös toimittajat ja taiteilijat, joiden työ jossain suhteessa muistuttaa läheisesti tutkijan luovaa työtä.

Saamentutkimuksen eettisten ohjeiden keskeisimmän sisällön voisi tiivistää seuraaviin kysymyksiin, joita jokaisen saamentutkimuksesta haaveilevan soisi kriittisesti pohtivan ennen työhön ryhtymistä:

  • Mistä tutkimuksen tarve kumpuaa?
  • Kuinka varmistat sen, ettei tutkimuksesi rasita jo ennestään tutkimuksilla rasitettuja informantteja ja saamelaisyhteisöjä?
  • Ketä tutkimus hyödyttää: saamelaisyhteisöjä, yhteiskuntaa, tutkijaa itseään?

Mikäli tarve tutkimuksen teolle nousee henkilökohtaisesta uteliaisuudesta saamelaisia kohtaan, voi olla, ettei tutkimus hyödytä yhteisöä, jolta materiaali kerätään. Moni varmasti haukkoo henkeään kuullessaan, että alkuperäiskansatutkimuksen yhtenä periaatteena pidetään hyödyllisyyttä alkuperäisväestölle. Tiedehän kuuluu kaikille! Jokainen saa tutkia, mitä haluaa!

Niin saakin, mutta on eri asia, kannattaako. Sellaisia ihmisryhmiä, jotka ovat hauraamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kokeneet kaltoinkohtelua tieteen nimissä, on tänä päivänä kohdeltava erityisellä hienovaraisuudella ja kysyttävä aivan erityisesti: onko tämä tutkimus tärkeää?

Oman tahdon hapuilevat ensiaskeleet

Vastaan Ranskasta tulleeseen sähköpostiin. Aloitan: ”Thank you for your kind message.” Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua! En näe tutkimuksessa itselleni taikka yhteisölleni mitään merkitystä enkä täysin ymmärrä, miksi identiteettini kiinnostaisi ketään. Muotoilen viestini kuitenkin kauniisti, jotta vastaanottaja ei loukkaantuisi. ”Let’s be in touch and I hope all the best for your important research!”

Jään epäuskoisena tuijottamaan kirjoittamaani tekstiä. Mikä saa minut, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, suostumaan ventovieraiden ihmisten pyyntöihin avautua hyvin intiimeistä asioista? Alistua, kenties miellyttääkin?

Pyyhin kaiken pois, sellaisen, joka tuntuu toistavan jotain, josta haluan päästä eroon. Aloitan alusta ja kun olen valmis, painan lähetä-painiketta. Viestissä lukee:

”Thank you for your kind message. Unfortunately I see very little relevance in your study to me personally and my community. Please understand my refusal and don’t take it personally. I am just tired. I am tired strangers constantly approaching my people for the sake of science. Kindly, Helga West.”