Saamelainen – tuo holhottava, joka edelleenkään ei omaa parastansa ymmärrä

Viime aikoina olen kiinnostuneena seurannut keskustelua siitä, kenellä pitäisi olla viimeinen sana saamelaisten itsemääräämisoikeudesta (lue täältä, mistä kiistasta on kyse).

Kerrottakoon, etteivät kaikki saamelaiset seiso YK:n ihmisoikeuskomitean päätöksien takana, vaan näkemykset siitä, kenellä on viimeinen sana saamelaisten itsemääräämiseen, vaihtelevat suuresti. Tässä lyhyessä blogikirjoituksessa en esittele näitä eroavia näkemyksiä, vaan kiinnitän huomioni tapaan, jolla niin saamelaiskäräjiä kuin YK:ta vähätellään.

Keskusteluissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kaikki ne, jotka asettuvat puolustamaan saamelaisten itsemäärämisoikeutta, joutuvat systemaattisen vähättelyn kohteeksi oli kyse sitten YK:sta (“YK:n päätökset ovat vain suosituksia”), saamelaiskäräjistä (“Täysiä sikoja!”) ja kaikista muista tahoista ja ihmisistä (“He eivät tiedä, mistä puhuvat”).

Nämä vähättelyn muotoilut vaihtelevat, mutta yhteistä niille kaikille on ajatus holhoamisesta: siitä, että saamelainen itse ei loppukädessä voi tietää, mikä hänelle itselleen on parasta. Että täytyy olla olemassa jokin edunvalvova Suomen valtion elin, joka loppukädessä korjaa holhottavansa harha-askeleet.

Saamelaisten holhouksen historia on pitkä ja eri aikoina holhous saa erilaiset kasvot. Se voi tarkoittaa, ettei saamelaisia pidetä tasavertaisina neuvottelijoina, vaan sellaisina, joille lähetetään päätökset ikään kuin tiedonantoina. Se voi tarkoittaa lainsäädäntövalmistelujen odotuttamista vallan huoneissa, joista ei ole pääsyä eteenpäin. Se voi tarkoittaa hyväntahtoista kulttuurin suojelua keinoin, jotka ovat vieraita saamelaisille itselleen.

YK:n ihmisoikeuskomitea puuttui tähän helmikuussa päätöksillään (lue valtioneuvoston tiedote asiasta täältä), joissa kehottaa Suomea korjaamaan lainsäädäntöään suhteessa saamelaisiin ja kunnioittamaan saamelaisten itsemääräämisoikeutta viitaten kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (lue yleissopimus Finlexistä täältä).

YK:n ihmisoikeuskomitean päätökset ovat julkisia (voit lukea ne täältä ja täältä). Suomen tuli raportoida komitealle kuuden kuukauden sisällä niistä toimenpiteistä, joihin ratkaisujen johdosta on ryhdytty eli heinäkuun loppuun mennessä. Raporttia ei ole julkistettu. 

Mikä tulee YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisuihin, ne eivät voi kumota tai muuttaa kansallisen viranomaisen päätöstä. Niillä ei myöskään ole toimivaltaa velvoittaa sopimusvaltiota muuttamaan lainsäädäntöään. Näin ollen sen muodollinen toimivalta rajoittuu lähinnä sopimusrikkomuksen osoittamiseen (lue yleissopimuksesta yleisesti täältä).

Komitean kannanotto parhaimmillaan tukee toivetta siitä, että valtio ryhtyy toimenpiteisiin asian suhteen. Tuohon toiveeseen ripustautuvat nyt kaikki ne, jotka toivovat lainsäädännöllistä muutosta tilanteeseen.

Mikä tulee holhoukseen, sillä tarkoitetaan oikeudellista asemaa sekä toimia, joita tehdään vajaavaltaisen henkilön oikeudellisten tai taloudellisten olosuhteiden hoitamiseksi tilanteessa, joissa holhottava ei kykene niistä suoriutumaan.

Yhteiskunnassamme vajaaälyisyys on perinteisesti liitetty vajaavaltaisuuteen. Nämä ovat sukua tutkimuskirjallisuudesta nousevalle käsitteelle ‘infantilisointi’, jossa toinen oletetaan lapsenkaltaiseksi riippumatta hänen iästään ja kokemuksestaan. Tästä vajaaälyisten ja vajaavaltaisten historiasta voisin kirjoittaa enemmänkin.

Väitän, että jotakuinkin näin on perinteisesti ajateltu monista alkuperäiskansoista ja voi kysyä, josko tuo asenne on edelleen nähtävissä tämän päivän keskusteluissa, jotka käsittelevät sitä, mikä saamelaiselle olisi parasta.