Kuva: Helga West

Viime aikoina olen kiinnostuneena seurannut keskustelua saamelaiskäräjälaista eli siitä, kenellä pitäisi olla viimeinen sana alkuperäiskansa saamelaisten poliittisesta oikeudesta päättää jäsenistään saamelaiskäräjien vaaliluettelossa: saamelaiskäräjillä itsellään vaiko Suomen korkeimmalla hallinto-oikeudella?

Saamelaiskäräjät on saamelaisten kulttuurinen ja kielellinen itsehallintoelin. Se edustaa saamelaisia kansallisesti ja kansainvälisesti ja jossa ovat edustettuina kaikki kolme saamen kieliryhmää: inarin-, koltan- ja pohjoissaamen puhujat.

Näkemykset siitä, kenellä tulisi säilyttää viimeinen päätöksentekovalta saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, vaihtelevat myös saamelaiskäräjien sisällä – niin kuin demokraattisissa elimissä luonnollisesti. Tässä lyhyessä kirjoituksessa en kuitenkaan esittele näitä eroavia näkemyksiä, vaan kiinnitän huomioni tapaan, jolla niin saamelaiskäräjien kuin ihmisoikeuselinten legitimiteettiä vähätellään niiden ihmisten toimesta, jotka vastustavat saamelaisten itsemääräämisoikeuden vahvistumista vastoin kansainvälisen alkuperäiskansapolitiikan periaatteita.

Keskusteluissa olen nimittäin kiinnittänyt huomiota siihen, että usein ne, jotka asettuvat puolustamaan saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joutuvat systemaattisen vähättelyn, disinformaation ja vihapuheen kohteeksi oli kyse sitten Yhdistyneistä kansakunnista (“YK:n päätökset ovat vain suosituksia”), saamelaiskäräjistä (“Täysiä sikoja!”), ihmisoikeuselimistä Suomessa tai yksittäisistä kansalaisista (“He eivät tiedä mistä puhuvat vaan syrjivät meitä alkuperäistä alkuperäiskansaa eli meitä Lapin uudisasukkaita”).

Nämä vähättelyn muotoilut vaihtelevat, mutta yhteistä niille kaikille on ajatus holhoamisesta: siitä, että saamelainen itse ei loppukädessä voi tietää, kuinka hänen tulisi omat asiansa järjestää. Että täytyy olla olemassa jokin edunvalvova Suomen valtion elin, joka loppuviimein korjaa lapsenomaisen holhottavansa harha-askeleet.

Saamelaisten holhouksen historia ulottuu pitkälle ja eri aikoina holhous saa erilaisia muotoja. Se voi tarkoittaa, ettei saamelaisia pidetä tasavertaisina neuvottelijoina, vaan toimijoina, joille lähetetään kotiseutualuettansa koskevat maankäyttöpäätökset tiedonantoina. Se voi tarkoittaa lainsäädäntövalmistelujen odotuttamista vallan huoneissa, joista ei ole pääsyä eteenpäin. Se voi tarkoittaa hyväntahtoista kulttuurin suojelua keinoin, jotka ovat vieraita saamelaisille itselleen.

Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea ja rotusyrjinnän poistamista käsittelevä komitea (CERD) ovat ottaneet kantaa saamelaiskäräjälakiasiaan, ja kehottaneet Suomea uudistamaan kiistellyn lain. Helmikuun 2019 ja kesäkuun 2022 päätöksillään YK kehottaa Suomea korjaamaan lainsäädäntöään suhteessa saamelaisiin ja kunnioittamaan saamelaisten itsemääräämisoikeutta viitaten kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (lue yleissopimus Finlexistä täältä).

YK:n päätökset ovat julkisia (voit lukea ne täältä, täältä ja täältä). Suomen tulee raportoida komitealle kuuden kuukauden sisällä niistä toimenpiteistä, joihin ratkaisujen johdosta on ryhdytty. Vuoden 2019 selvitystä ei ole julkistettu. 

Mikä tulee YK:n ratkaisuihin, ne eivät voi kumota tai muuttaa kansallisen viranomaisen päätöstä. Niillä ei myöskään ole toimivaltaa velvoittaa sopimusvaltiota muuttamaan lainsäädäntöään. Näin ollen sen muodollinen toimivalta rajoittuu lähinnä sopimusrikkomuksen osoittamiseen ja tätä kautta jäsenvaltioidensa poliittiseen vaikuttamiseen.

Parhaimmillaan YK:n ja Suomen keskeisimpien ihmisoikeuselinten, Amnestyn, Ihmisoikeusliiton ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun, kannanotot tukevat toivetta siitä, että Suomen valtio viimein ryhtyisi toimenpiteisiin saamelaiskäräjälain suhteen. Tuohon toiveeseen ripustautuvat nyt kaikki ne, jotka toivovat lainsäädännöllistä muutosta valtion synnyttämään tulehtuneeseen tilanteeseen, jota saamelaiskulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola on kuvaillut jäätyneeksi konfliktiksi, johon lain uudistuksen uskottaisiin tarjoavan liennytystä.

Mikä tulee holhoukseen, sillä tarkoitetaan oikeudellista asemaa sekä toimia, joita tehdään vajaavaltaisen henkilön oikeudellisten tai taloudellisten olosuhteiden hoitamiseksi tilanteessa, joissa holhottava ei kykene niistä suoriutumaan.

Itsemääräämisoikeudella puolestaan tarkoitetaan autonomiaa eli oikeutta määrätä ihmisen tai ihmisryhmän itseensä liittyviä asioita. Saamelaisten autonomiaa on rajoitettu eliminoinnin logiikalla, jonka keskiössä on alkuperäiskansan omien maiden, vesien ja yhteiskunnan vähittäinen korvaaminen vieraalla uudisasutuksella ja yhteiskuntamuodolla, josta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon vaikuttaminen saamelaisten ohi ja ulkopuolelta on valaiseva esimerkki.

Yhteiskunnassamme vajaaälyisyys on perinteisesti liitetty vajaavaltaisuuteen. Nämä ovat sukua tutkimuskirjallisuudesta nousevalle käsitteelle infantilisointi, jossa toinen oletetaan lapsenkaltaiseksi riippumatta hänen iästään ja elämänkokemuksestaan. Infantilisoinnin kohteina ovat olleet niin alkuperäiskansat ja muut rodullistetut, lapset, naiset kuin vammaisetkin.

Tästä vajaaälyisten ja vajaavaltaisten historioista voisi kirjoittaa paljonkin. Ehkä kuitenkin tyydyn vain tuomaan esille, että jotakuinkin näin on perinteisesti ajateltu monista alkuperäiskansoista: he eivät ole täysimääräisiä yhteiskunnallisia toimijoita, vaan lapsen tavoin tarvitsevat isällistä holhousta kertomaan, kuinka järjestää omat sisäiset asiansa.

Voi kysyä, josko tuo infantilisoiva asenne edelleen vaikuttaa tämän päivän keskusteluissa siitä, mikä saamelaiselle olisi parasta.

Kirjoitus on alun perin julkaistu elokuussa 2019 ja sitä on täydennetty marraskuussa 2022.