On taas se aika päivästä, jota eniten inhoan. Uuvuttavan kaupunkielämäpäivän jälkeen, noin iltaseitsemän aikaan, istahdamme yhdessä alas syömään illallista. Jälleen olen toiveikas, josko se nyt menisi hyvin: keskustelu syömisen lomassa. Ajatuksissani siintävät kiihkeät keskustelut maailmanpolitiikan uusimmista käänteistä, keskusteluistamme, joihin uskon kaksivuotiaammekin kykenevän osallistuvan tasaveroisesti.

Jompikumpi kysyy ”so, what’s new?” ja toinen alkaa väsyneesti tai innostuneesti vaahtoamaan. Ei mene aikaakaan, kun kaksivuotiaskin osallistuu keskusteluun, hermostuneesti. Hän huutaa: ”Ii oaččo háleštit! (suom. “Ei saa keskustella!”). Vanhempien säälittävää yritystä keskustella mistä tahansa aiheesta englanniksi seuraa kaksivuotiaan itkuhuutoraivarit. Pojan kyyneleet sekoittuvat höyryävään nuudelisoppaan. Hän ei ymmärrä englantia.

Paremmin ei mene myöskään virolaisella puolisollani, joka jää minun ja pojan pohjoissaamenkielisten keskusteluidemme ulkopuolelle. Arkemme on toisinaan puuduttavaa konsekutiivitulkkausta. Yhteistä kieltä perheellämme ei ole. Vaikka kieliä olisi mistä valita.

Sekä minä että puolisoni olemme kaksikielisiä – mutta eri kielissä. Englanniksi flirttailu tuntuikin heti luontevalta, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Minä en tapaamisemme aikoihin ollut harjaantunut englannin kielen käyttäjä, mutta puolisoni on äidinkielentasoinen myös englannissa, koska on opiskellut ja työskennellyt Yhdysvalloissa.

Kerrottakoon hänestä, että mikä tulee kieliin, hän on tarkka! Tämä tarkoittaa, että hän kokee pakottavaa tarvetta korjata englannin kieleni ääntämystä, kielioppia ja rakennetta, kun virheeni ylittävät häiritsevän ja nolon rajan. Tämä raja paukkuu usein. ”If you were in a diplomats’ dinner and you would use such a language, it would be a scandal”, hän leikkisästi uhmaa.

Monikielinen ja kansainvälinen perhearkemme ei ole glamoröösiä diplomaattipiireissä liihottelua, vaan ainaista kipuilua ja tasapainoilua eri kielten välimaastoissa. Propagandaa uhanalaisimman kielen puolesta, kielipoliittista elämänsuunnittelua, johdonmukaisuutta naurettavuuteen asti. Sanopas siinä leikin lomassa, lennosta, mikä on ’kauko-ohjattava auto’ pohjoissaameksi.

Kun lapsen jokin kielitaito vahvistuu, toinen alkaa jo rapistua. Monikielisyys on sen hyväksymistä, että eri kielitaitojen välillä voi olla suuriakin laatueroja. Iloitsemista pienistä onnistumisista, ja huolta takapakeista. Aivosumua, joka fyysisesti tuntuu siltä, että aivojen kielisiimat ovat tuhannen sykkyrällä. Aino Inkeri Ankeisen tavoin tekeekin usein mieli huutaa: ”Voi Luoja, ota minut jo pois täältä monikielisestä perhehelvetistä!” Väsyneinä hetkinä fantasioissani lähden ulos ilman kenkiä ja pakenen Monikielisten perheiden ensi- ja turvakotiin. Siellä minut kytketään laitteeseen, joka palauttaa rasittuneiden aivojeni tehdasasetukset.

“Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.”

Arjen pinnallisten ja syvällisten asioiden säätäminen ja sählääminen usealla eri kielellä on valtava voimainkoetus aivoilleni, jotka pahimmillaan luisuvat Finglishin tasolle (“Would you please check whether I left kurahousut and kumisaappat in the stroller?”). Parhaimmillaan kieli tuntuu niin luontevalta itseilmaisulta, ettei siihen kiinnitä lainkaan huomiota, kunnes amerikkalainen keskustelukumppani keskeyttää kysyäkseen, mistä olen voinut oppia sanastoa, jota tapaa vain yläluokan hienostelupiireissä (”reify”, ”fornication”, ”weisenheimer” ”flora” suolistobakteereista puhuttaessa). Ihmettelen, eikös nämä ole jokatyypin peruskauraa.

Mutta sellaisia kielet ovat, niitä voi oppia kuin varkain. Siitä huolimatta olen usein haaveillut yksikielisestä arjesta. Monesti mietin, että se varmasti olisi hienoa, harmonista. Poikani ei ole wunderkind enkä minä ole wonderwoman, elämämme vain sattuu olemaan runsaskielistä. Tähtihetkiäkin on. Kun puolisoni laulaa venäjäksi pojalle tuutulauluja, sydämeni sulaa toffeeksi ja ajattelen, että tsiljoonakielisyys on elämän tarkoitus. Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.

Kun pakosta joutuu venyttämään aivosolusia, ne saattavat yllättää. Kuuntelen intensiivistä keskustelua viroksi, ja suustani putkahtaa vironkielinen sivuhuomautus liittyen asiaan (toivottavasti). Vastaan suomalaiselle työkaverilleni saameksi ja pojalleni englanniksi. Helsingin keskustassa guljaillessani hymähdän itsekseni venäjänkielisten keskinäiselle sananvaihdolle. Luen tieteellistä artikkelia ruotsiksi tai norjaksi ja vaikka en siitä erityisemmin nauti, luenpahan.

Raja-aidat kielten välillä pakenevat.

Istumme yhdessä nauttimaan illallista. Toiveeni on, tälläkin kertaa, että saisimme aikaan edes pienen keskustelun ilman, että kukaan suuttuu, hermostuu tai poistuu pöydästä turhautuneena. Kysyn: ”Well, what’s new in the world?” Saan vastaukseksi yksityiskohtaisen analyysin uusimmista maailmanpolitiikan käänteistä. Pienimmäinen, joka täyttää kohta jo neljä, syö tyynesti ja kysyy omalla vuorollaan: ”Muhto gii lea Trump?” (suom. “Mutta kuka tämä Trump mahtaa olla?”) Purskahdamme mieheni kanssa nauruun. Olemme löytäneet yhteisen kielen, vaikka emme edes ole.

Monikielinen arki ei tee perheestämme eksoottista eikä fiksua. Monien yhteisten kitkaisten vuosien varrella olemme kuitenkin oppineet sietämään monia tahmeita tilanteita, joista monikielinen arki väistämättä koostuu.

Päiväkodin vanhempainillassa monikielisyysasiantuntija puhuu. Hän korostaa, kuinka tärkeää on, että vanhempi puhuu lapselle sitä kieltä, jonka osaa parhaiten. Hän neuvoo puhumaan kieltä niin hyvin kuin mahdollista, puhdasoppisesti. Kuuntelen pitkästyneenä lasittunut katse silmissäni ja mietin, kuinka itsestäänselvä neuvo on. Uskon omaavani kuitenkin hiukka hauskemman neuvon, ja se on takataskussani: kieltä oppii elämällä.

(Ja ehkä vähän myös sähläämällä.)

Syys-marraskuussa kirjoittaja työskentelee Kulttuuria kaikille -palvelun projektissa Monikielisyys ja moninaisuus kulttuurikentän voimavarana.