How I became theologian (and how I almost didn’t): About Saami contextual theology and my plans that may concern you too

In this essay I share how I got interested in the field called Saami contextual theology and reconciliation. I also tell what I am going to do with my research interest concerning the Saami people recognized as indigenous people in countries they inhabit. Since the Saami have suffered heavily from the burden caused by Western science, I feel it’s my duty to be not only sensitive but also transparent with my academic ambitions.

I was never drawn to theology for existential reasons. Already at a young age I realized I don’t understand the world of religions or more precisely: the world with religions. It was curiosity that led me to study theology at the Faculty of Theology at Helsinki university. In the end of my high school graduation summer religions and especially Christianity perplexed me more than anything else.

However, my study years at university were far from being a success story. For a long time, I blamed myself for not experiencing any kind of mental nor cultural togetherness with the field I was studying. Only later I realized there were more structural reasons behind for my strong experience of belonging completely to another world than the world taught at my school. To make matters worse, my major, systematic theology with its philosophical analyzing method, can be regarded by some people unpractical and even – simply useless.

understand the world
The slogan of the Faculty of Theology, University of Helsinki

My motivation was damaged by the awkward feeling having wrong cultural background for theological studies. It was absolutely nothing to do with the inspiring scholars who were teaching nor with peer students. It was about me. Me being a Saami student of theology was a lonely position to be.

Back then I didn’t realize it, but actually it wasn’t about me. It was the school curriculum that offered very little contextually understandable for a student from Deatnu river valley.

Voices of marginalized people stayed in margins

In February 2016 I got a phone call from Helsinki university. Professor Elina Vuola had heard about a Saami student at the Faculty and there was something she wanted to ask. She was curious knowing whether there is Saami theological thinking that would resemble themes familiar to liberation theology. I was unprepared for her question – a topic never occurred to my mind before.

I was in a harmful illusion that to be a useful theologian one has to master some field of theology that was born outside the Northern hemisphere. To me, the content of the curriculum seemed supporting this attitude or at least contextual perspectives concerning people in margins weren’t that visible during the time I was a student.

I promised to Vuola that I will find out whether there are some sources where the Saami people themselves tell about their relationship to Christianity. It happened during the spring when I was anyway looking for a research topic for my master’s thesis. After an article received by Saami culture’s professor Veli-Pekka Lehtola, I knew I had found what I was looking for: a perfect match.

Saami theologian Tore Johnsen as a forerunner and major inspiration

In 2017 I finalized my master’s thesis on Saami theologian Tore Johnsen (born 1969). In Saami context Johnsen is a rarity: Indigenous Christian theologian who has worked as a priest among the Saami people up north. What makes him even more interesting is that he has written about themes neglected in Scandinavian church history or history in general. In his writings he deals with such topics like reconciliation and recognition in Saami church context.

Johnsen’s thinking and experiences couldn’t be more topical concerning the current Nordic wave of Saami reconciliation processes. Already in autumn 2022 the Nordic countries’ history’s first truth and reconciliation commission report will be published by Stortinget, Norway. It’s more than likely that the report will refer to spirituality as well, the wounds of the Saami caused by Lutheran mission.

Feeling less weirdo in my own field

I got carried away with theology of being sorry. What reconciliation means in Saami context? What and how have the national churches of Finland, Norway and Sweden reconciled with the Saami in the aftermath of conflict caused by Christian mission? How do the Saami think about reconciling with the Christian church? Is there anything to be reconciled in the first place?

After getting to know Saami contextual theology I felt I had arrived home in my own field. The feeling of me being a weirdo started gradually disappearing and earlier studies started to seem more meaningful from the lenses of my own reality, Saami reality. I started dreaming about doctoral studies and making a doctoral thesis on Saami reconciliation processes.

“ I was on the way to Sápmi and I couldn’t help but shed tears at airport. “

At the end of the last year, I received a letter from University of Helsinki. I was the one of two theologians selected for a salaried position to make one’s doctoral thesis in Doctoral Programme in Theology and Religious Studies. I was on my way to Sápmi and I couldn’t help but shed tears at airport. By selecting a Saami student, the Faculty of Theology signalized its openness and need for Saami perspectives.

Can the Saami be burdened once again? – Questioning my research plan

During the next four years I will try to understand how reconciliation is being understood by a) Christian churches as institutions in the Nordic countries, b) representatives and key people in charge of Saami church work and c) Saami people themselves.

At this point of my doctoral project, having started last month, I want to share my doubt concerning my own research plan.

I recognize the interest for Saami voices in academia. In my case, for example, about how Saami people understand the relationship of reconciliation and Christianity today. What comes to Saami philosophy and spirituality very little has been written. This means that only way of understanding how the Saami think on reconciliation is by listening to them.

“ If many Saami would want to collaborate with me on their relationship with Christianity and reconciliation, I am here. “

In most cases interviews as a source-producing method is no problem but when dealing with the indigenous group that has heavily been burdened by Western science, it immediately raises a research ethical question (Read my blog post about research tiredness among the Saami).

Question about how to conduct my research so that I would increase understanding on Saami reconciliation and still at the same time avoid burdening Saami communities for the sake of science, is essential. At this point I will leave the possibility for interviews open. On the one hand, if I start sensing that many Saami would want to share their views and experiences on relationship with Christianity and reconciliation, I am here.

Doctoral project is not a solo play

Doctoral thesis anyway is not a solo project but team work. I feel so lucky to have professor Elina Vuola (Professor of Global Christianity and Dialogue of Religions) and docent Jyri Komulainen to back my doctoral project as supervisors. Both Vuola and Komulainen have expertise in contextual theology (among others). They are one of the few theologians in Finland encouraging to pay closer attention to emerging theologies like indigenous theologies.

My research goal is to increase understanding on those reconciliation processes that the Saami have been surrounded since the early 1990s. I would lie if I were to say I don’t have other academic ambitions in addition to that. There is one. To bring a glimpse of Saami contextual thinking to the university that eventually made me theologian.


Mitäs me väsyneet saamelaiset, maailman tutkituin kansa

Viesti kilahtaa sähköpostiini. Se on Ranskasta, jostain sen lukuisista yliopistoista. Sähköpostissa ranskalainen maisteriopiskelija tiedustelee, voisiko hän haastatella minua pro gradu -tutkielmaansa identiteetistäni, ja pyytää suosittelemaan muita saamelaisia, johon hän voisi olla yhteydessä. En tunne viestin lähettäjää. ”Hän on varmaan älykäs, mukavakin. Kenties luokkansa priimus”, ajattelen. Silti muotoilen vastaukseni hänelle tavalla, jollaisella en koskaan aikaisemmin ole uskaltanut vastaaviin, säännöllisiin, pyyntöihin vastata.

Uskontotieteen professori Juha Pentikäinen totesi vuonna 1995 Saamelaiset: pohjoisen kansan mytologia -teoksessaan, että saamelaiset kuuluvat Yhdysvaltojen alkuperäisväestöjen kanssa maailman tutkituimpiin väestönryhmiin. Arktinen ja eksoottinen saamelaisväestö on aina vetänyt tutkijoita puoleensa: historiankirjoituksen näyttämölle saamelaiset ajautuivat jo vuonna 98 Tacituksen Germania-teoksen myötä.

Saamelaisia on käsketty riisuutumaan alasti, jotta heitä on voitu kuvata ja mitata. Heiltä on otettu verinäytteitä geeni- ja muita tutkimuksia varten. Heistä on tehty merkintöjä niin perhetaustasta, kehon pituudesta, silmien ja hiusten väristä, nivelistä, luista ja lukuisista muista fyysisistä ja ei-fyysisistä ominaisuuksista. Heidän etninen usko pyrittiin kitkemään ja samaanilaitoksen riittivälineet joko tuhottiin tai lähetettiin Euroopan eri museoihin hämmästeltäviksi ja tutkittaviksi. Joskus kokonaisia saamelaisia poroineen lähetettiin näytille Keski-Euroopan kummajaisnäyttelyihin.

Kun saamelaiset ulkopuolisiin tutkijoihin väsyivät

Vuosisatojen ajan saamelaisia on tutkittu ajan hengen mukaisten ideologioiden ja suuntausten innoittamina välittämättä siitä, ovatko saamelaiset itse hyötyneet tutkimustuloksista. Monissa tapauksissa tutkimus ei ole vain rasittanut saamelaisyhteisöjä, vaan aiheuttanut suoranaista kärsimystä ja ahdistusta. Näistä mainittakoon Suomessakin vielä vuonna 1968 tehdyt saamelaisten rotuhygieeniset tutkimukset sekä saamelaisten hautojen kaivelu esimerkkeinä tutkimuksista, jotka ovat kohteillensa tai omaisille aiheuttaneet traumoja ja lisänneet niin epäluuloa kuin epäluottamusta tutkimuksia kohtaan.

Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua!

Pentikäinen huomauttaa, että saamelaisten kokema tutkimusväsymys alkoi näkyä tutkimuskentällä: saamelaiset väsyivät tutkijoihin. Vitsin mukaan saamelaiseen perheeseen kuuluu laajan perhepiirin lisäksi myös tutkija, joka väsymättä havainnoi eksotisoitavaa tutkimuskohdettaan. Enää tuo vitsi ei naurata.

Epäluulo putkahtaa esiin myös valtioneuvoston marraskuussa 2018 julkaistussa Saamelaisten asioita koskevan sovintoprosessin kuulemisraportissa. Siinä tuodaan esille, että kuultujen saamelaisten mukaan nämä eivät haluaisi tutkijoita mahdollisen totuus- ja sovintokomission komissaareiksi.  Syyksi esitetään saamelaisten kokemukset, joiden mukaan tutkijat ajavat ennen kaikkea omia agendojaan.

“Ei mitään meistä ilman meitä”

Saamentutkimukseen alkoivat puhaltaa uudenlaiset tuulet, kun saamelaiset itse ryhtyivät tuottamaan saamentutkimusta ja vaatimaan alkuperäiskansametodien mukaisesti saamentutkimuksen eettisiä ohjeita. Niissä painottuu saamelaisyhteisön osallisuus, osallistaminen ja omistajuus sekä sen varmistaminen, että tutkittu tieto hyödyttää saamelaisyhteisöjä. Vammaisoikeusliikkeen tunnuslause “Ei mitään meistä ilman meitä” sanoittaisi osuvasti myös uudenlaista asennetta työskentelyssä alkuperäiskansojen, taikka minkä tahansa vähemmistön parissa.

Saamentutkimuksen eettinen ohjeisto on tarkoitettu kaikille riippumatta tutkijan etnisiteetistä. Samoista periaatteista hyötyisivät myös toimittajat ja taiteilijat, joiden työ jossain suhteessa muistuttaa läheisesti tutkijan luovaa työtä. Saamentutkimuksen eettisten ohjeiden keskeisimmän sisällön voisi tiivistää seuraaviin kysymyksiin, joita jokaisen saamentutkimuksesta haaveilevan soisi kriittisesti pohtivan ennen työhön ryhtymistä:

  • Mistä tutkimuksen tarve kumpuaa?
  • Kuinka varmistat sen, ettei tutkimuksesi rasita jo ennestään tutkimuksilla rasitettuja informantteja ja saamelaisyhteisöjä?
  • Ketä tutkimus hyödyttää: saamelaisyhteisöjä, yhteiskuntaa, tutkijaa itseään?

Mikäli tarve tutkimuksen teolle nousee henkilökohtaisesta uteliaisuudesta saamelaisia kohtaan, voi olla, ettei tutkimus hyödytä yhteisöä, jolta materiaali kerätään. Moni varmasti haukkoo henkeään kuullessaan, että alkuperäiskansatutkimuksen yhtenä periaatteena pidetään hyödyllisyyttä alkuperäisväestölle. Tiedehän kuuluu kaikille! Jokainen saa tutkia, mitä haluaa!

Niin saakin, mutta on eri asia, kannattaako. Sellaisia ihmisryhmiä, jotka ovat hauraamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kokeneet kaltoinkohtelua tieteen nimissä, on tänä päivänä kohdeltava erityisellä hienovaraisuudella ja kysyttävä aivan erityisesti: onko tämä tutkimus tärkeää?

Oman tahdon hapuilevat ensiaskeleet

Vastaan Ranskasta tulleeseen sähköpostiin. Aloitan: ”Thank you for your kind message.” Kirjoitan, että suostun haastatteluun, vaikka oikeasti en halua! En näe tutkimuksessa itselleni taikka yhteisölleni mitään merkitystä enkä täysin ymmärrä, miksi identiteettini kiinnostaisi ketään. Muotoilen viestini kuitenkin kauniisti, jotta vastaanottaja ei loukkaantuisi. ”Let’s be in touch and I hope all the best for your important research!”

Jään epäuskoisena tuijottamaan kirjoittamaani tekstiä. Mikä saa minut, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, suostumaan ventovieraiden ihmisten pyyntöihin avautua hyvin intiimeistä asioista? Alistua, kenties miellyttääkin?

Pyyhin kaiken pois, sellaisen, joka tuntuu toistavan jotain, josta haluan päästä eroon. Aloitan alusta ja kun olen valmis, painan lähetä-painiketta. Viestissä lukee:

”Thank you for your kind message. Unfortunately I see very little relevance in your study to me personally and my community. Please understand my refusal and don’t take it personally. I am just tired. I am tired strangers constantly approaching my people for the sake of science. Kindly, Helga West.”

Rikas, rakas nelikielinen perhe(helvetti)arkeni!

On taas se aika päivästä, jota eniten inhoan. Uuvuttavan kaupunkielämäpäivän jälkeen, noin iltaseitsemän aikaan, istahdamme yhdessä alas syömään illallista. Jälleen olen toiveikas, josko se nyt menisi hyvin: keskustelu syömisen lomassa. Ajatuksissani siintävät kiihkeät keskustelut maailmanpolitiikan uusimmista käänteistä, keskusteluistamme, joihin uskon kaksivuotiaammekin kykenevän osallistuvan tasaveroisesti.

Jompikumpi kysyy ”so, what’s new?” ja toinen alkaa väsyneesti tai innostuneesti vaahtoamaan. Ei mene aikaakaan, kun kaksivuotiaskin osallistuu keskusteluun, hermostuneesti. Hän huutaa: ”Ii oaččo háleštit! (suom. “Ei saa keskustella!”). Vanhempien säälittävää yritystä keskustella mistä tahansa aiheesta englanniksi seuraa kaksivuotiaan itkuhuutoraivarit. Pojan kyyneleet sekoittuvat höyryävään nuudelisoppaan. Hän ei ymmärrä englantia.

Paremmin ei mene myöskään virolaisella puolisollani, joka jää minun ja pojan pohjoissaamenkielisten keskusteluidemme ulkopuolelle. Arkemme on toisinaan puuduttavaa konsekutiivitulkkausta. Yhteistä kieltä perheellämme ei ole. Vaikka kieliä olisi mistä valita.

Sekä minä että puolisoni olemme kaksikielisiä – mutta eri kielissä. Englanniksi flirttailu tuntuikin heti luontevalta, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Minä en tapaamisemme aikoihin ollut harjaantunut englannin kielen käyttäjä, mutta puolisoni on äidinkielentasoinen myös englannissa, koska on opiskellut ja työskennellyt Yhdysvalloissa.

Kerrottakoon hänestä, että mikä tulee kieliin, hän on tarkka! Tämä tarkoittaa, että hän kokee pakottavaa tarvetta korjata englannin kieleni ääntämystä, kielioppia ja rakennetta, kun virheeni ylittävät häiritsevän ja nolon rajan. Tämä raja paukkuu usein. ”If you were in a diplomats’ dinner and you would use such a language, it would be a scandal”, hän leikkisästi uhmaa.

Monikielinen ja kansainvälinen perhearkemme ei ole glamoröösiä diplomaattipiireissä liihottelua, vaan ainaista kipuilua ja tasapainoilua eri kielten välimaastoissa. Propagandaa uhanalaisimman kielen puolesta, kielipoliittista elämänsuunnittelua, johdonmukaisuutta naurettavuuteen asti. Sanopas siinä leikin lomassa, lennosta, mikä on ’kauko-ohjattava auto’ pohjoissaameksi.

Kun lapsen jokin kielitaito vahvistuu, toinen alkaa jo rapistua. Monikielisyys on sen hyväksymistä, että eri kielitaitojen välillä voi olla suuriakin laatueroja. Iloitsemista pienistä onnistumisista, ja huolta takapakeista. Aivosumua, joka fyysisesti tuntuu siltä, että aivojen kielisiimat ovat tuhannen sykkyrällä. Aino Inkeri Ankeisen tavoin tekeekin usein mieli huutaa: ”Voi Luoja, ota minut jo pois täältä monikielisestä perhehelvetistä!” Väsyneinä hetkinä fantasioissani lähden ulos ilman kenkiä ja pakenen Monikielisten perheiden ensi- ja turvakotiin. Siellä minut kytketään laitteeseen, joka palauttaa rasittuneiden aivojeni tehdasasetukset.

“Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.”

Arjen pinnallisten ja syvällisten asioiden säätäminen ja sählääminen usealla eri kielellä on valtava voimainkoetus aivoilleni, jotka pahimmillaan luisuvat Finglishin tasolle (“Would you please check whether I left kurahousut and kumisaappat in the stroller?”). Parhaimmillaan kieli tuntuu niin luontevalta itseilmaisulta, ettei siihen kiinnitä lainkaan huomiota, kunnes amerikkalainen keskustelukumppani keskeyttää kysyäkseen, mistä olen voinut oppia sanastoa, jota tapaa vain yläluokan hienostelupiireissä (”reify”, ”fornication”, ”weisenheimer” ”flora” suolistobakteereista puhuttaessa). Ihmettelen, eikös nämä ole jokatyypin peruskauraa.

Mutta sellaisia kielet ovat, niitä voi oppia kuin varkain. Siitä huolimatta olen usein haaveillut yksikielisestä arjesta. Monesti mietin, että se varmasti olisi hienoa, harmonista. Poikani ei ole wunderkind enkä minä ole wonderwoman, elämämme vain sattuu olemaan runsaskielistä. Tähtihetkiäkin on. Kun puolisoni laulaa venäjäksi pojalle tuutulauluja, sydämeni sulaa toffeeksi ja ajattelen, että tsiljoonakielisyys on elämän tarkoitus. Aamulla kiroan kielisotkuamme ja mielessäni vaadin yksikielistä totalitarismia. Ulos lähtiessäni astun koirankakkaan.

Kun pakosta joutuu venyttämään aivosolusia, ne saattavat yllättää. Kuuntelen intensiivistä keskustelua viroksi, ja suustani putkahtaa vironkielinen sivuhuomautus liittyen asiaan (toivottavasti). Vastaan suomalaiselle työkaverilleni saameksi ja pojalleni englanniksi. Helsingin keskustassa guljaillessani hymähdän itsekseni venäjänkielisten keskinäiselle sananvaihdolle. Luen tieteellistä artikkelia ruotsiksi tai norjaksi ja vaikka en siitä erityisemmin nauti, luenpahan.

Raja-aidat kielten välillä pakenevat.

Istumme yhdessä nauttimaan illallista. Toiveeni on, tälläkin kertaa, että saisimme aikaan edes pienen keskustelun ilman, että kukaan suuttuu, hermostuu tai poistuu pöydästä turhautuneena. Kysyn: ”Well, what’s new in the world?” Saan vastaukseksi yksityiskohtaisen analyysin uusimmista maailmanpolitiikan käänteistä. Pienimmäinen, joka täyttää kohta jo neljä, syö tyynesti ja kysyy omalla vuorollaan: ”Muhto gii lea Trump?” (suom. “Mutta kuka tämä Trump mahtaa olla?”) Purskahdamme mieheni kanssa nauruun. Olemme löytäneet yhteisen kielen, vaikka emme edes ole.

Monikielinen arki ei tee perheestämme eksoottista eikä fiksua. Monien yhteisten kitkaisten vuosien varrella olemme kuitenkin oppineet sietämään monia tahmeita tilanteita, joista monikielinen arki väistämättä koostuu.

Päiväkodin vanhempainillassa monikielisyysasiantuntija puhuu. Hän korostaa, kuinka tärkeää on, että vanhempi puhuu lapselle sitä kieltä, jonka osaa parhaiten. Hän neuvoo puhumaan kieltä niin hyvin kuin mahdollista, puhdasoppisesti. Kuuntelen pitkästyneenä lasittunut katse silmissäni ja mietin, kuinka itsestäänselvä neuvo on. Uskon omaavani kuitenkin hiukka hauskemman neuvon, ja se on takataskussani: kieltä oppii elämällä.

(Ja ehkä vähän myös sähläämällä.)


Syys-marraskuussa kirjoittaja työskentelee Kulttuuria kaikille -palvelun projektissa Monikielisyys ja moninaisuus kulttuurikentän voimavarana.

Afrikan auringon alla… välkehtii ahavoitunut Bachelor Sápmi

Kotimaisessa Bachelor Suomi -deittiohjelmassa etsitään tosirakkautta eteläafrikkalaisissa puitteissa. Mutta miltä näyttäisi kotimainen Bachelor Sápmi -versio, joka kuvattaisiin, missäpä muualla kuin Saamenmaalla?

Olen osallistunut kotimaiseen Bachelor Sápmi -realityohjelmaan, jossa 18 saamelaisnaista kilpailee unelmien saamelaispoikamiehen sydämestä. Iloitsen, että kuvauspaikkana toimii saamelaiskylä Báršši Tenojokilaaksossa, vain kivenheiton päässä lapsuuteni kotitalostani. Puhkun itsevarmuutta, jota kotikenttäetu vielä korostaa. Mikään ei voisi tulla välillemme, minun ja bachelorin. Tosin en ole vielä tavannut tätä Saamenmaan heart-throbia, kunnes korviini kantautuu tieto, että hän on aitassa, ja päätän lähteä häntä valloittamaan siltä istumalta.

Ulos päästyäni katseeni kiinnittää valtava, kimalteleva lumikinos, jonka vitivalkeutta pysähdyn ihailemaan. Mietin: ”Herraisä, tuo lumikinos on upea!” Ihastellessani lumihankea melkein unohdan tavoitteeni: vajaviettelyynhän tässä on lähdetty. Juostessani matkalla vajaaseen värikkäästi pukeutunut alkuperäiskansa hurraa minulle ojassa. Sisters & brothers, tässä sitä nyt mennään!

Ylläolevaa ei ole tapahtunut vaan se on filmikohtaus, jonka aivoni tuottivat yöllä katseltuani liian monta Bachelor Suomi -episodia putkeen. Silmä kovana olen seurannut tänäkin keväänä kotimaista realityohjelmaa, jossa 18 sinkkunaista tavoittelee valloittavansa Bachelor Suomen sydämen Etelä-Afrikan auringon alla. Jokainen deittikutsu alkaa seuraavin sanoin: “Afrikan auringon alla…”

Mitään suomalaistahan ohjelman puitteissa ei ole, vaan konsepti on lainattu Yhdysvalloista. Aktiviteettien, kuten viinitastingin, ilmajoogan ja safarireissun, tuoksinnassa katsellaan silmiin ja yritetään tutustua toiseen: Oletko valmis etäsuhteeseen? Oletko rymypää vai rauhallinen? Tykkäätkö homejuustosta?

Toinen syypää eriskummalliseen uneeni löytyy yöpöydältäni. Kun pullantuoksuinen naiskuva kaipaa tuuletusta, kaivan kirjahyllystäni esiin erään pomminvarman klassikkoteoksen. Ei, se ei ole kaksiosainen Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli eikä Minna Canthin näytelmien alkuperäisnidospino vaan Märät säpikkäät -duon Kirste Aikion ja Suvi Westin Sápmi Underground – Saamelaisten käyttöopas (Johnny Kniga, 2013). Siinä West ja Aikio yhdessä kulttuuriantropologi Esa Salmisen kanssa kirjoittavat hardcore tietokirjaa saamelaisista, glitterpilke silmäkulmassa.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Bachelor Suomen yksi naiskilpailijoista kertoi unelmistaan, tajusin, kuinka oudoilta ne kuulostivat korviini. Hän sanoi: ”Unelmissani minulla on talo, mies ja kaksi lasta.” Olin ihan, että mitä ihmettä, että mikäs se tuommoinen unelma on? Mitä se tarkoittaa?  En ymmärtänyt selkosuomea, ja asia jäi minua vaivaamaan. Niinpä aloin pohtia, miltä samainen realityohjelma näyttäisi saamelaiskontekstissa.

Bachelorin Sápmi -versiossa unelmien poikamies ei ole salimörssäri, parempi oikeastaan, jos hän ei käy salilla pukertamassa ollenkaan, vaan saa luonnolliset lihaksensa ja kaarensa kehoonsa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Bachelor Sápmin rekrytoinnissa ykköskriteerinä ei ole ekonominen menestys vaan CV ekologisessa pärjäämisessä. Nämä taidot punnitaan tosielämän realitytestissä, kun Bachelor Sápmi vie kandidaatteja joelle, tunturiin, poroetusaidalle. Kuvausten vuodenaika luonnollisesti määrittelee aktiviteetit.

Entäpä naiset? Minkälaisia saamelaisnaisia ohjelmassa olisi mukana? Harrastaisivatko he vapaa-ajallaan kilpa-agilitya tai cheerleadingia? Vai menisikö heidän vapaa-aikansa saamelaispoliittisessa ohjelmanjulistuksessa ja duodji-käsitöiden parissa? Tai mikä kiinnostavinta: Mistä he ”villalla” eli mökkipahaisessa keskenään keskustelisivat? ILO 169 -yleissopimuksen ratifioimisesta, vastarinnasta, uusimmista gákti-trendeistä, Euroviisuista?

Pohjoinen Sápmi-alue tarjoaisi lemmenkaipuisille paljon täysin kotimaisia ja ekologisia virikkeitä, joiden lomassa kemiat ja luonteenpiirteet tulisivat näppärästi testattua. Siitähän Bachelor-aktiviteeteissa on kyse.

Mikäli kuvaukset olisivat kesällä, Bachelor Sápmi saisi arvokasta informaatiota mahdollisesta tulevasta puolisostaan, mikäli tämä jatkuvasti valittaisi inisevistä hyttysistä ja kroonisesti kalanhajuisesta keittiöstä, vaikka edellinen kala syötiin jo kaksi päivää sitten. Orastavan mustasukkaisuuden ja sekopäisyyden levelin voisi testata kesän saamelaisfestareilla. Mikäli vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarvitaan, niin vesicross-kelkkakisailusta saataisiin realityformaatissa kaivatut adrenaliinit kohoamaan.

Mix & mingle -koktailitilaisuus olisi tietenkin savunkatkuisessa laavussa, jonka tulisijan ympärillä osallistujat istuskelisivat porontaljojen päällä. Siellä istuskelisi rennosti myös Bachelor Sápmi, joka verkkaisesti ja harvasanaisesti punnitsisi tarkoin sanomisensa: ”Kyllä se on Elle-Káre nyt semmoinen juttu, että sinä joudut laavusta poistumaan. Oaidnaleapmái!” Selitysten perään olisi turha kysellä.

Loppuhuipennuksena käytäisiin yön yli kestävillä treffeillä, jotka olisivat romanttiset vaellusreitit tuntureiden laeilla. Makuupusseja mukaan tarttuisi vain yksi. Finaalikaksikon voittaja selviäisi joiulla, jonka Bachelor Sápmi olisi valitulleen tehnyt. Jotta kaikki ei olisi aivan näin helppoa, viimeisenä tehtävänään naiskaksikon tulisikin päätellä, kumpaan heistä ironinen joiku luonteenpiirteistä paremmin sopisi.

Tämän kaiken sanottuani otsikon pitäisikin olla:

Pohjoisen yöttömän yön auringon alla välkehtii ah, niin ahavoitunut Bachelor Sápmi.


PS: Märät säpikkäät, tulkaa pian takaisin. Teitä on jo kova ikävä.

Náittosearru, mu losses beaivegirji šattai diktačoakkáldagan

Čábbaseamos jagiáigi Helssegis lea čakčageassi: borgemánu loahppa ja čakčamánnu. Dan beaivve čakčamánu álggus ledjen goit áŧestuvvan iŋge diehtán, man guvlui livččen galgan vázzilit. Váccašin ovddos maŋos Fabianingáhtas. Ledjen nearvaluvvan dego giksašuvvan beana. Jus boargguhivččen, livččen boargguhan olles dievva skáhpoža. Nuorra olbmot mu birra ledje maid gealdagasas, muhto eará sivas: sii ledje oassálastimin universitehtaoahpuid orienterenbeivviidda ja moadde beaivvi siste ođđa skuvlabálggis álggašii. Fáhten birrastisttán vuordámušaid lihkoleabbot áiggiin. Studeanttaid optimisma ja beaivvádat losidedje mu movtta.

Viimmát arvvosmuvven ja válljejin lágamuš skihpáran nummira telefuvnnas. Go son vástidii, celken, ahte mus lea juoga dadjanláhkai. “In áiggo máhcat šat ruoktot isidasan lusa”, muitalin. Skibir lei hirbmastuvvan ja jaskat. “Dát ii lean vuordimis”, mieđihii songe.

Dovden iežan juo mearrádusa dahkan, muhto vearrámus lei easkka ovddabealde. Mo muitalit áššis, mii orui nu jáhkketmeahttun, go heajainge lei gollan dušše guokte jagi? Mo muitalit áššis isidii, gii guhkkin eret lei ráhkanan rievdádussii. Na, galhan náittosearu sáhttá gohčodit rievdádussan. Dan mun háliidin, vaikko ákkat ledje heajut.

In muite čielgasit dan áigodagas. Muittán áššiid duoppil dáppil, ovttaskas dáhpáhusaid, detáljjaid. Náittosdilli ja -earru ledje menddo stuorra dáhpáhusat gieđahallojuvvojit, ahte illá dat čáhke mu oaivái. Menddo ollu, menddo oanehis áiggis, menddo nuorran. Friddjavuođadovdu ja losses oamedovdu gilvaleigga vurrolágaid.

Dan čakčabeaivvi áigge munnje čielggai, maid galggan dahkat, mo ja manne. Mus eai goit lean buori čilgehusat, cealkagat, oba sánit. Mannen ruoktot dego dábálaččat beaivvi maŋŋá. Čohkkájin, čohkkáhin. Rahpen njálmmi, dieđihin, almmuhin. Báhkkejin iežan koaffaran.

Dahken dearvvuođaid agibeaivái.

Čuovvovaš beivviid, vahkuid ja mánuid áigge ledjen dego robohtta, jus ledjen gozuid alde. Nahkáriid siste lei álki vajálduhttit beahttašumi, man lei dagahan iežas guoibmái. Losses oamedovdu ii gopmohallan nu sákka niehkomáilmmis, muhto dat sáhtii báifahkka iđistit olbmuid siste, gávpothuššas, heajain, čáppa muittuid siste.


Gávpotgáhta alde mu lusa vázzila oahpes sámealmmái. Imaštalan, manne son nu mojohallá. Son sállu mu ja cealká lihkkosávaldagaid mu náittosdili ja ođđa nama geažil. Son šalloša, ahte ii lean árat cealkán munnje lihku. Geahčan su moddjás muođuid dieđekeahttá, maid vástidit. Loahpas dadjalan dušše “giitu”. Livkkihan deaivvadeames nu johtilit go vejolaš. In lean leamašan ruovttus šat mánnui.

Ođđa goargu dagahii dan, ahte sámeservošis vieris olbmot eai dovdan mu sámeduogáža. Mo sii livčče oba sáhttán, go ledjen massán iežan sohkanama, man bokte sámit dovdet nubbi nuppi. Ledjen iešdáhtos sorron iežan dan dillái, ahte fertejin čilgegoahtit, gii mun duohtavuođas lean. Duohtavuohta lei naman duohken, mu namma ii guoddán šat máttuidan. Dovden iežan láhppán visot: oktavuođa, vel namage. Illá gávdnen sániid sámásteapmái.

Ledjen 26-jahkásaš earránan áhkku, nammaláhpat ja beallegielat. Olmmošmoivi, njulgestaga daddjon. Gužžačuorbi.

Huksedettiin ođđa vuođu iežan eallimisttán lohkagohten sámedutkamuša universitehtas. Vuosttas geardde oahpasmuvven albmaláhkai sámegirjjálašvuhtii, mii lea oaivvilduvvon ollesolbmuide. Vudjon eandalit Deatnogátte čáppagirjjálašvuhtii ja hirbmastuvven, man rikkes dan lyrihkka- ja máinnastanárbevierut ledje. Dego livččen gávdnan čihkkojuvvon ártna ja vuoi, daid dovdduid ja bottožiid Deatnogátte čehppiiguin! Ironiijas ja sarkasmmas ii lean váilevašvuohta, tabuat cuvkojuvvojedje ja fearánat govviduvvojedje rehálaččat: áddejin, ahte in leat vuosttas sápmelaš, geas áššit ledje mannan áivve endorii.

Mađe eanet lohken Inger-Mari Aikio, Rauna Magga Lukkari, Kerttu Vuolab, Kirsti Paltto, Jovnna Ánde Vest, Pedar Jalvi, Eino Guttorm, Niillas Holmberg ja earáid, nanosmuvven. Munnje gávdnui máilbmi, gosa gulan, máilbmi, gos lean eret. Gávdnen sániid.

mađe eanet duinna

dađe dávjjit láhppo


Dát ja eará divttážat riegádedje áigodagas, go mus lei nana dárbu suokkardit, manne ledjen vuolgán. Giela bokte dohkkehin váivves ja ruossalas dovdduid.

ozan du moji

olbmuid siste

don gáhta duohken


máttabiegga muitala

don leat heaitán vuordimis

mu šat ruoktot

Háliidin muitalit iežan muitalusa oassin dan njálmmálaš ja čálálaš joatkagis, mii munnje lei oahpis, muhto man ledjen vajálduhttán. Áddejin, ahte sohkanaman lassin ledje earáge bealit, main ledjen luohppan.

Náittosearru heittii mu hárdimis giđđageasi 2016. Ledjen čállán ollislaš muitalusa, mii álggii headjabeaivvis gitta áigodahkii maŋŋá earu.

Guokte beaivve dan maŋŋá, go válden ruovttoluotta iežan sohkanama, vuolláičállen girječállesoahpamuša ČálliidLágádusain.

Sihke soahpamušas ja girjjis čuožžu mu iežan namma. Ieš girjjis fas dat sánit, maid ohcalin.


ČálliidLágádus almmustahttá diktačoakkáldaga Gádden muohttaga vielgadin Kárášjogas duorasdaga 19.4.2018 dmu 16–18 Girjjálašvuođaguovddážis.

Divttat: Helga West

Sárgosat: Jovnna West

Giellagáhtten: Jovnna Ánde Vest

Hábmen: Johan Biti/ČálliidLágádus

Suoma Sámediggi lea dorjon čállinbarggu ja Sámiráđđi fas girjji hervema. Norgga Sámediggi lea addán doarjaga almmuhit girjji.

Inger-Mari Aikio ja Suvi West leaba veahkehan doaimmahanbarggus.

Goasttideaddji: ČálliidLágádus

Sinulle saamelaispoika, joka hukkasit nutukkaasi Helsingin Hakaniemeen

Duojár eli saamenkäsityötaitoinen sanoi kerran, että hänestä surullisinta on duodji, jota kukaan ei käytä. Minusta vielä surullisempaa on löytää hylättyä duodjia eli saamenkäsityötä paikassa, jonne se ei kuulu. Tämä kirjoitus on sinulle, pieni saamelaispoika, joka hukkasit nutukkaasi keskelle vilkasta Helsinkiä.

Siitä on tullut kuluneeksi tasan neljä vuotta, kun löysin nutukkaasi. Perjantaisin minulla oli tapana vierailla Helsingin second hand -putiikeissa, joista suosikkini on Hakaniemessä sijaitseva Fida-lähetystori.

Helsingin Fidat sekä niiden yllätyksellinen valikoima ovat tulleet minulle tutuiksi pääkaupungissa viettämieni vuosien aikana. Second hand tarkoittaa minulle, että tavaralla tai tekstiilillä on oma tarinansa, ja ehkäpä metsästän enemmän noita tarinoita kuin täydennystä kotiini.

Vaistomaisesti nappasin ne syliini kuin pienen hylätyn vauvan.

Harrastuksellani on myös kääntöpuolensa. Usein näissä liikkeissä törmään saamelaispukujäljitelmiin taikka irvokkaisiin nukkeihin, joilla ei ole mitään tekemistä saamelaisuuden kanssa. Joskus nämä ärsyttävät minua siinä määrin, että olen salaa haaveillut järjestäväni taideperformanssin, jossa ostaisin kaikki Helsingin kierrätysliikkeissä myytävät mauttomat saamelaisaiheiset esineet ja polttaisin ne näyttävästi. Koska harrastukseni eivät kuitenkaan ole tulenkatkuisia bensaa liekkeihin -tyylisiä performansseja, olen hyväksynyt saamelaisuutta vääristelevät esineet osaksi Suomen historiaa. Tarinahan sekin on.

Tällä kertaa huomioni varasti kuitenkin nutukkaasi eli poron koipinahasta valmistetut perinteiset talvikenkäsi. Vaistomaisesti nappasin ne syliini kuin pienen hylätyn vauvan. Pelkäsin niiden näet joutuvan vääriin käsiin, olimmehan Hakaniemessä, jossa bussit huristelevat taukoamatta Hämeentietä pitkin ja jossa lumi on muuttunut harmaaksi, likaiseksi sohjoksi. Kävelitkö sinä pitkin kolmatta linjaa nutukkaillasi, kun pakkaset olivat vielä kireämpiä?

IMG_8828 (640x427)
Nutukkaasi kuvattuina helmikuussa 2018.

Nyt nutukkaillasi ei ole kävelty enää pitkiin aikoihin.

Todennäköistä onkin, että sinä olet totta, ja oli aika, jolloin sinä olit.

Maksoin talvijalkineistasi 7,50 €. Minusta se oli naurettavan halpa hinta aidosta saamelaiskäsityöstä, josta normaalisti pulittaisin satoja euroja. Syy poikkeuksellisen edulliseen hintaan on traaginen: niillä ei ollut enää omistajaa. Nutukkaiden kohdalla tämä on kuitenkin epätodennäköistä, saamenpuvun eli gáktin kohdalla mahdotonta: ne tehdään aina kantajallensa mittojen, sukupuolen ja kunkin saamelaisalueen mukaan, joskus myös siviilisäädyn ja jopa suvun mukaan.

Todennäköistä onkin, että sinä olet totta, ja oli aika, jolloin sinä olit.

Olen pohdiskellut, kuka mahdoit olla, ja kuinka henkilökohtaiset jalkineesi päätyivät kansainvälisen Fidan kenkähyllylle. Muuttiko perheesi kenties pääkaupunkiseudulle 1960-luvulla monien muiden saamelaisten tapaan työn tai koulutuksen perässä? Mikäli näin on, haluan kertoa sinulle, että 60 vuotta myöhemmin meitä saamelaisia on täällä monin kerroin enemmän. Mutta harvalla meistä on täällä omat nutukkaat.

Yhden asian tiedän sinusta varmuudella. Jalkineidesi koosta päätellen olet kuusi- seitsenvuotias. Ehkä olet juuri aloittanut koulun ja lakannut käyttämästä karvakenkiäsi? Minusta on surullista, etteivät nutukkaasi löytäneet uutta omistajaa sisaruksistasi taikka serkuistasi. Kun pitelin karvakenkiäsi sylissä, ymmärsin, että jotain oli katkennut.

lappalaisnukke (360x640)
Sörnäisten Fidassa 5,5 € maksava puu-ukko ei ole vielä löytänyt uutta omistajaa.

Kaiken saamelaisjäljitelmien seassa huomasin silmänräpäyksessä, että nutukkaasi ovat aidot saamelaisjalkineet. Kuinka on mahdollista, että minä – suhteellisen taitamaton duodjissa – kykenen sekunnin murto-osassa erottamaan aidon jäljitelmästä? Annas kun kerron. Koko ikäni olen nähnyt nutukkaita siitä huolimatta, että olen kohta puolet elämästäni asunut saamelaisalueen ulkopuolella. Verkkokalvoilleni on piirtynyt kolmiulotteinen kuva gáktistä ja sen asusteista, kuten nutukkaista. Hajuaistini muistaa, miltä käsitelty poronnahka tuoksuu ja minkälainen ääni syntyy, kun nutukkailla tarvotaan lumessa. (Mitään ääntä ei synny.)

Minulle on kehittynyt silmämitta. Se erottaa aidon jäljitelmästä, hyvin istuvan roikkuvasta ja kauniin rumasta. Silmämittani ei kuitenkaan ole niin tarkka, että pystyisin omin tietotaidoin kertomaan, mistä sinä olet kotoisin. Tämän selvittämiseksi käännyin yhteisöni puoleen.

Duodjia minua paremmin tuntevat tuttavani arvioivat, että sinä saatat olla kotoisin saamenmaan itäosasta, josta itsekin olen kotoisin. Arvioitu kotiseutusi tosin on laaja, se voi ulottua Vuotsosta aina Norjan Karasjoelle saakka.

Et pysty kertomaan, kuka jalkineesi on juuri sinulle tehnyt, mutta ne puhuvat puolestasi. Eräs ystävistäni on vaikuttunut kauniisti koristelluista nutukkaistasi, joita hän kutsuu kurenutukkaiksi, pohjoissaameksi guregoikkehat. Toisen mielestä taas tekijä on osannut työnsä, mutta hän olisi voinut olla duodjissaan hitusen tarkempi. Kun pohdimme sitä, mahtoiko nutukkaidesi tekijä olla saamelainen, eräs ehdotti tarkastelemaan lankaa, jolla nahkaosat on ommeltu yhteen. Mikäli ne olisi ommeltu poron suonilangalla, todennäköisesti nutukkaidesi tekijä oli saamelainen, ehkäpä äitisi, mummosi tai joku tädeistäsi.

IMG_8818 (640x427)
Jalkineesi ovat saamelaiset karvakengät, joiden kanssa ei käytetä pauloja eli kurenutukkaat.

Koska tuttavani näkivät nutukkaasi vain kuvan välityksellä, langan tutkiminen jäi tehtäväkseni. Aluksi pistosten lanka näytti tavanomaiselta ruskehtavalta keinokuitulangalta. Aikani pyörittelin nutukkaiden sisäosia vastauksen toivossa. Kohdassa, jossa ommel päättyy, langan pätkää ei ollut katkaistu tyvestä. Painoin sormenpääni langan ympärille ja pyörittelin sitä. Lanka eli sormieni mukaan ja vaihtoi muotoaan. Tunnistin sitkeän ja liukkaan langan suonilangaksi, samaksi, jolla äitini kanssa kerran teimme ompelia sisnakoruun.

Ostin nutukkaasi, koska koin niiden päätyneen paikkaan, jonne ne eivät kuuluneet. Ajattelin, että mikäli joskus löydän sukulaisiasi, kuuluvat nutukkaasi heille. Ajattelin myös, että mikäli kukaan ei tunnista niitä omakseen, ehkä tulevaisuudessa saisin poikalapsen, joka voisi niitä käyttää.

Kahdeksan kuukautta tapaamisestamme synnytin pojan.

Eilen näytin nutukkaitasi nyt kolmevuotiaalle pojalleni. Kysyin, mitä hän niistä tuumaa. Hän katsoi niitä varauksellisesti kysyen, miksi ne haisevat. Kerroin tuoksun tulevan poronnahasta. Hän kokeili niitä, ja totesimme niiden olevan vielä liian isot. Sitten hän kysyi: ”Ovatko ne samanlaiset, kuin Biehtár-ednos?” Sanoin, että kyllä, Petter-eno käyttää tällaisia Karasjoella. Iloitsin. Silmämitallisuus on periytyvää.

Tulee aika, jolloin jonkun saamelaispojan jalat kasvavat nutukkaisiisi. Toivon, että teemme niille oikeutta, kuka mahdatkaan olla.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Dutki journalista ja eará ámmáhat, maid váillahan sámeservodagas

Sámit leat viidásit skuvlejuvvon álbmot: mis leat láhkaáššedovdit, filbmadahkkit, giellačeahppit, ámmátdánsut, árbevieruid hálddašeaddjit… Muhto dattetge leat suorggit, main váilu sámejietna. Dán listui lean čohkken ámmáhiid, maidda mu mielas livččii dárbu nannedettiin sámeservodaga.


1. Báiki rabas: dieđiheaddji, sámediggi

Listtu vuosttas evttohus ii leat makkárge ođđa jurdagiid; das lea ságastallojuvvon sámeservodagas juo guhká, álmmolaččat maŋimustá ovddit sámediggeválggaid (Suomas 2015) oktavuođas. Sámedikki lahtut ja earátge leat čalmmustahttán dárbbu PR-olbmui, gean barggu váimmusis livččii dieđihit sámedikki barggus ja gulahallat olbmuiguin ja mediain. Su bargun livččii maid fuolahit neahttasiidduin ja das, ahte doppe gávdnošedje varraseamos beavdegirjjit, cealkámušat, sáhkavuorut ja dieđáhusat. Dát lea erenomáš dehálaš, vai sámit sáhttet oassálastit ságastallamii mearrádusain, mat čuhcet sidjiide. Buorre ovdamearkan dás lei Sáná-duoddara čuvgen 4.−5.12 100-jahkásaš Suoma gudnin. Vaikko sámediggi lei áššiš gulahallan bálgosiiguin, cealkámuš mearrádusas ii ihtán sámedikki neahttasiidduide easkka go 8.12 − golbma njeallje beaivve dáiddaprošeavtta maŋŋá.

Sivva dasa, ahte dieđiheaddji virgi ii leat ásahuvvon, ii leat váilevašvuohta gelbbolaš ámmátolbmuin. Sivva dasa ii leat maiddái ieš sámedikkis, mii lea cealkámušastis (28.9.2017) čalmmustahttán dárbbu ovddidit “gulahallama ja oktasaš áddejumi huksema”. Jagi 2018 bušeahttaevttohusas oidno, ahte sámediggi vuoruhuvvošii gulahallama 60 000 euroin oktiibuot  3 574 000 euro bušeahttaevttohusas.

Sámedikki jahkásaš bušeahtta dohkkeha riekteministeriija. Jagis 2017 doarjjaruhta sámediggái lei 1 497 000 euro, mas 80 % manná njuolga bargoveahkagoluide. Sámedikkis barget 20 fasta bargi. Oktageardán matematihkain rehkenastojuvvon eará doaimmaide dán jagis lea báhcán 300 000 euro. Sámediggi dárbbašivččii stuorát mearreruđa, vai dat berrešii ásahit dieđiheaddji báikki.

Dárbbu buoret gulahallamii sámediggi ákkastallá ná:

Almmolašvuohtaláhka deattuha hálddahusa gulahallamis rabasvuođa ja oassálastima. Oassálastin oaivvilda aktiivvalaš dieđiheame ovddalgihtii maiddái dakkár áššiin, mat gieđahallojuvvojit.

Čakčamánu cealkámušastis sámediggi obalohkái čalmmustahttá fuola das, mo čavga bušeahtta váikkuha sámiid ovddugohcimii ja vuoigatvuoidaide oassálastit mearrádusprosessii. Dieđiheaddji váilun váikkuha maid sámedikki profiilii, beaggimii. Dat bohciidahttá ártegis dovddu, ahte guovttelogi bargi ásahus ii leat guorus, muhto baicce jietnaheapme.

2. Báiki rabas: filosofa, intellektuella

Juohke servodagas leat muhtun dakkár jurddašeaddjit, geaid oaiviliid jerrojuvvo veháš mange oktavuođas. Dákkár olmmoš liiko fuobmášupmái, guorahallá áššiid čiekŋalit ja vuostálastá váldorávnnji iežas ákkaiguin. Dákkár olmmoš lea dárbbašlaš, go son máhttá gažadit áigái čadnon dábiid ja norpmaid. Intellektuella dovdomearkan lea iehčanasvuohta: su jurddašeame oktage ii ráddje olggobealde. Suoma servodagas dákkár sajádat lea addon muhtun vuorrásot skuvlejuvvon (almmái)olbmuide, geain leat sihke erenomáš attáldagat − ja buori mediahálddašandáiddut.

filosofa (512x640)
Sámefilosofa báiki lea rabas. Govva: Jovnna West.

Sámeservodagas dilli lea eará. Sápmelaš lea nu hárjánan servodatkritihkkii, ahte máŋgii orru sápmelaččaid ovdanbuktimat dego njuolga filosofalaš oahppogirjjiin. Liikká mis váilu dakkár servodatberošteaddji, gean oaiviliid olbmot livčče duohtaláhkai beroštuvvan gullat. Son ii livččii ovtta ášši bealušteaddji, muhto fáhttešii dáhpáhusain beliid, maid earát eai livčče fuobmán. Su deháleamos rolla livččii hábmet sámeservodaga siskkáldas jurddašeame áigeguovdilis fáttáin. Dákkár filosofa livččii lean dárbbašlaš ovdamearkka dihtii giđđat, go ságastallojuvvui plánain Suttesádjaga bohtalastinfitnus. Dávjá sámedáiddarat leat deavdán dán guoros sajádaga gažadettiin árvvuid, mat váikkuhit mearrádusaid duohken. Siskkáldas kritihkkii livččii eanetge dárbu ja sámefilosofa bargun livččii jearrat maid unohas gažaldagaid, maid sámit ieža eai álo nu liikošiige gullat.

3. Báiki rabas: duodjestylista

Dušše sámiin lea erenomáš diehtu ja dáidu duojis ja dan dulkomis. Dán dáiddu sáhtášii vel brándet nu, ahte sámeservodagas livčče muhtun stylistaduojárat, geain livčče čalbmi einnostit boahttevuođa gáktetreandaid ja geain livččii áššedovdámuš kommenteret gávttehasaid ja vel čilget, gos gáktretreandat bohtet.

niki rasmus
Duodjestylista livččii merken, ahte dán jagi Suoma presideantta iehčanasvuođabeaidoaluin bivnnuhis ivdni maiddái sámiid gaskkas lei petrolaivdni. Govas Niki Rasmus Kárášjoga gákti badjelis.

Sámeservodat dárbbašivččii muhtun duodjestylisttaid, geaid sáhtášii konsulteret ovdal stuorra sámedoaluid ja sin oainnuin maiddái sámemedia livččii beroštuvvan. Sámemedia sáhtášii gulaskuddat duodjestylistta oaiviliid das, makkár mearkkašupmi lei das, go dáiddar Outi Pieski lávkestii Presideantta šlohttii ládjogahpir oaivvis. Media leage stuorra rollas loktedettiin dihto olbmuid áššedovdi rollii, ja dás sámemediat sáhtášedje bargat roahkkadis válljejumiid: čeahpes duojárat goit eai váilo.

4. Báiki rabas: dutki journalista

Sámejournalismma historjá lea nu oanehaš, ahte eat leat vel ollán dan muddui, ahte mis livčče dutki journalisttat. Vaikko journalismma máilbmi lea ollu rievdán maŋimuš jagiid áigge, ain dán áigge stuorámus mediadáluin barget doaimmaheaddjit, geat barget guhká čielggadettiin dihto ášši. Suomas ovdamearkka dihtii Helsingin Sanomat -bláđi journalistta guovttos čielggadeigga, ahte dalá Helssega narkotihkkaossodaga poleshoavda lei ieš seahkánan narkotihka mafiamáilbmái ja jođihii narkotihkabusinesa. Dutki journalismabarggu geažil poleshoavda dubmejuvvui alimus duomuin Suoma láhkasystemas ja dán dási korrupšuvdna lea leamašan áidnalunddot dáhpáhus oarjemáilmmis.

Jus sámeservodagas livččii dutki journalista, jáhkán, ahte sus livččii oalle ollu bargu čielggadit ártegisvuođaid, mat orrot imašlaččat jávkamin álmmolaš ságastallamis. Ovdamearkka dihtii mu mielas orru ártet, ahte Helssega kulturguovddáš -fitnus ii leat gullon šat mihkkige: Man muttus plánat leat? Leago oktage šat bargamin dáinna fitnuin? Mii dáhpáhuvai 100 000 euro sierradoarjagii, man oahpahus- ja kulturministeriija juolludii? Ádden bures, manne dát ášši ii leat buoret čalmmustahttojuvvon. Ášši vuđolaš, dássebeallásaš guorahallan gáibidivččii máŋggaid vahkuid, jus ii mánuid, mannat vuos čađa buot dokumeanttaid ja dan lassin vel jearahallat olbmuid ja áššedovdiid, vai albma journalisttalaš čoahkkáigeasu áššis sáhtášii buvttaduvvot.

Go Deanu ođđa guolástansoahpamuš bođii fápmui dán jagi miessemánus, livččiimet dalle maid dárbbašan journalisttaid, geat livčče roggan dieđuid, mat váilojedje virggálaš dokumeanttain. Go Deanu árbevirolaš bivdovugiid ráddjejuvvojedje 80 proseantta, seamma áigge bartta oamasteddjiid vuoigatvuođat Deatnogáttes lassánedje. Dán dilis dutki journalista čielggadivččii juohke áidna stobu oamasteaddji ja jearašii, leatgo dáin olbmuin politihkalaš čanastagat válljagottiide ja ministeriijaide.

5. Báiki rabas: sámeáššiid ráđđeaddi, riekteministeriija, Suopma

Deanu guolástansoahpamuša oktavuođas lea boahtán dál čielgasit ovdan, ahte sámediggelága ráđđádallangeatnegasvuohta ii Suomas ollašuva. Suoma eiseválddiin ja virgeolbmuin ii leat diehtu, maid oaivvilda láhkaparagráfa, man mielde sámedikkiin ferte ráđđádallat ovddalgihtii áššiid birra, mat čuhcet viidásit sámiide Sámis. Máŋggat sámit, geat leat leamašan mielde stáhta ráđđádallamiin, leat maŋŋá lohkan, ahte sin oaiviliin eai lean makkárge váikkuhus loahppabohtosii, ja vaikko mo de livččege deattuhan iežas oaivila, loahpa loahpas lei okta ja seamma, ledjego sámit mielde ráđđádallamiin vai eat.

Sámedikkis lea dušše okta ollesáigásaš politihkkár, gii oažžu barggus bálkká. Dilli orru eahppevuoiggalaš ja lea čielggas, ahte son dárbbašivččii doarjaga gulahallat Suoma eiseválddiiguin, geaidda sámeáššit eai leat oahppásat. Danin riekteministeriijas galggašiige bargat sámeáššiid ráđđeaddi, guhte veahkehivččii ráđđádallamiin ja skuvlešii válljagottiid ja ministeriijaid sámeáššiide, vai dat livčče buoret ráhkanan. Orru máŋgii Suoma stáhtii boahtimin dego ođđa diehtun, ahte sámitge gávdnojit. Ráđđeaddis livččii heivvolaš skuvlejupmi, dego diplomáhtain muđuige.

Na, sámediplomáhtta, mannebat ii.